Tajunta

MIKA WALTARIN NELJÄ PÄIVÄNLASKUA on kiintoisa näkymä kirjailijan suurromaanin Sinuhe Egyptiläisen syntyhistoriaan ja kaikkiin niihin merkillisiin kokemuksiin, joita kirjailijalla oli kirjoitustyön kestäessä.

Kirjan ilmestymisen aikoihin kirja-arvostelijat ihastelivat sitä “hurjana, ällistyttävänä, purevana ja viehättävänä” kertomuksena, “Iapsellisen viisaana ja viisaan IapselIisena” jutusteluna, ja kirjassa nähtiin “vaIIaton tarina kirjailijasta ja hänen syrjähyppyjä tekevästä sydämestään”.

Kaikki tämä oli täysin totta, mutta hämmästyttävästi huomiotta jäivät Neljän päivänlaskun metafyysiset ja parapsykologiset pohdiskelut. Kuitenkin niiden perusteella voidaan täydellä syyllä kysyä, kirjoittiko Waltari Sinuhen automaattikirjoituksella eli kanavoiko hän kirjan, pannen paperille tuhansia vuosia sitten eläneen egyptiläisen lääkärin kokemukset tämän sanelun mukaan, vai onko teos muistiinpano sen kirjoittajan omasta aikaisemmasta elämästä, hänen omasta inkarnaatiostaan muinaisessa Egyptissä?

Tästä näkökulmasta katsottuna Neljä päivänlaskua saa aivan uuden ulottuvuuden: se on elävä ja jännittävä kertomus muistoista entisestä elämästä; astraaliolennoista, jotka vaativat kirjailijaa kirjoittamaan itsestään; metafysiikkaa hipovista keskusteluista pöllön, villikissan ja lahnojen kanssa, ja ennen kaikkea siitä, miten kiıjailijan ja Sinuhen välinen suhde kehittyi ja miten heidän yhteinen tarinansa kirjoittui paperille tuona kirjailijan elämän onnellisimpana kesänä. Noina kesän lyhyinä kuukausina hänellä ei ollut omien sanojensa mukaan mitään suurempaa iloa kuin kirjoittaminen, kun ei enää ollut suurta eroa yön ja päivän välillä, ja kun työn kuume kävi päivisin ihanaksi ja kaikki illat olivat kuin kimmeltävää unta.

Kuinka todellisia Sinuhe ja muut egyptiläiset Waltarille olivat, käy ilmi kirjailijan keskustelusta hänen Iääkärinsä kanssa, jolta hän haki apua hallusinaatioihinsa: “EgyptiIäiset ovat alkaneet vainota minua ja ne tunkevat väkisin ajatuksiini ja öisin ne tunkeutuvat uniini, niin ettei minulla ole siunaaman rauhaa enää heistä, vaikka he ovat ammoin sitten kuolleita egyptiläisiä ja pahin heistä on muuan Sinuhe, perin ikävä ja harmillinen mies, joka lakkaamatta ahdistelee minua, jotta kirjoittaisin hänestä kirjan.”

Kun lääkäri tämän kuullessaan väistyi pöytänsä toiselle puolelle ja hyvin lempeästi ja rauhoittavasti suositteli potilaalleen uudenlaista ja miellyttävää hoitokotia, jossa tämä voisi lepuuttaa mieltään ja jonka porttien ulkopuolelle egyptiläiset suljettaisiin, kirjailija kimmastui: “Kuka väittää, että haluan päästä eroon noista egyptiläisistäni, jotka vuosien kuluessa ovat käyneet minulle niin tutuiksi, että tunnen heistä useita jo paremmin kuin parhaat ystäväni. Päinvastoin aion kirjoittaa heistä ja aion kirjoittaa heistä paksun kirjan, kunhan kerkiän, ja sillä tavoin pääsen parhaiten eroon heistä ja teistä…”

Vaikka lääkäri piti Waltarin egyptiläisiä vain ikävinä pakkomielteinä, ja kirjailija itse hermostui heihin ajatellessaan, miten paljon paksuja ja turhia kirjoja maailmassa jo oli kirjoitettu, egyptiläiset kävivät yhä tunkeilevammiksi: “Ne hiiviskelivät päivisinkin huoneissani, niin että koirani alkoi murista. Koirani näet näki ne, vaikka perheeni ei niitä nähnyt, sillä koirat näkevät paljon sellaista mitä ihmiset eivät näe, ja ennen kaikkea koirat haistavat paljon sellaista mitä ihminen ei pysty haistamaan. Siksi koiramme haistoi kodissamme egyptiläisten hajun ja kävi levottomaksi ja alkoi murista.”

Kirjoittamaan ryhtyminen oli kuitenkin yhä vaikeaa, ja sydämensä oikkua seuratakseen ja samalla egyptiläisensä unohtaakseen kirjailija lähti matkalle. Hänen palattuaan takaisin tilanne oli kuitenkin sama, ja egyptiläiset vainosivat häntä yhä kiivaammin. Erityisesti Sinuhe kävi kiusalliseksi nojaillessaan
alituiseen käsi poskella kirjailijan kirjoituspöytään ja kärttäessään tätä aloittamaan kirjoittaminen. Kun päätös kirjan kirjoittamisesta viimein kypsyi
aikaisin keväällä, kiıjailija matkusti korpeen mummon luo koirineen ja kirjoituskoneineen, paljon paperia mukanaan.

Ennen lähtöään kirjailija sai hyvän enteen: hänen huoneensa leimahti täyteen valoa ja tulppaanit maljakossa ummistivat teriönsä ja aukaisivat ne kohta uudelleen kumartaen päänsä hänen edessään. Kirjailijan mielen täytti suunnaton riemu, sillä hän tiesi, että hänen työnsä oli onnistuva.

Waltari kertoo: “Egyptiläiseni leiriytyivät ympärilleni ullakkohuoneessani, ja Sinuhe isuti kirjavalla matollaan luonani leuka käden varassa, ja hänen kasvonsa olivat myrtyneet iän ja kokemusten ahdistuksesta, kun hän alkoi kertoa minulle elämänsä tarinoita.” Kirjailija mainitsee yksiselitteisesti, että hän alkoi kirjoittaa egyptiläisen sanelun mukaan. Merkitseekö tämä sitä, että Sinuhe Egyptiläinen on kuin onkin tuhansia vuosia sitten eläneen, nykyaikaan materialisoituneen henkilön kertomus omasta elämästään?

Kirjailija mainitsee, että ryhdyttyään kirjoittamaan hän ei enää pelännyt kirjoittamista, vaan seurusteli päivät pitkät aamusta iltaan egyptiläistensä kanssa ja tutustui heihin niin läheisesti, että alkoi suorastaan pitää heistä. “Myös Sinuhe, joka aikaisemmin oli vaikuttanut niin häiritsevältä ja harmittavalta, parani huomattavasti tuttavuutemme käydessä yhä läheisemmäksi, joskin hänessä yhä oli lukuisia piirteitä, joita en lainkaan ymmärtänyt enkä aina voinut hyväksyä.”

Luomistyö otti kirjailijan kokonaan valtoihinsa: “Kuta pitemmälle työni edistyi, sitä enemmän se valtasi minut ja luulen, että näiden viikkojen aikana elin enemmän muinaisten egyptiläisteni kanssa kuin perheeni seurassa.” Waltari kertoo, että kirjoittamisen kestäessä “kaikki minussa hehkui ja paloi ja tunsin aivoissani saman suloisen, lempeän kuumeen kuin joskus ennen työn alkaessa sujua” ja “kirjoittaminen oli minulle ilo ja kaikki minussa riemuitsi
kirjoittaessani, niin etten enää lainkaan tuntenut itseäni”.

Niin voimakkaasti Waltari eli Sinuhen tarinaa Neljän päivänlaskun mukaan, että hänen kokemustaan voidaan pitää erittäin elävänä muistona aikaisemmasta elämästä: elettyään koko päivän tulipalojen kohinassa, faaraon vartijoiden viskoessa ihmisiä Theban laitureilta virtaan krokotiilien syötäviksi, hän tunsi itsensä illalla erittäin sairaaksi ja kirosi katkerasti Sinuhea, joka kertoi hänelle näin kauheita tapauksia niin itsepintaisesti, että kirjailija toisinaan vastahakoisuuden hetkinä epäili hänen suorastaan nauttivan kertomastaan.

Oliko Waltari kanava, jonka kautta tuhansia vuosia sitten eläneet egyptilälset halusivat tarinansa kerrottavan, mihin viittaa kirjailijan ilmaisu “kertoi minulIa”, vai onko kirja Sinuhesta ja hänen ajastaan muisto kirjailijan omasta aikaisemmasta elämästä Sinuhena? Sanoohan kirjailija kaksimerkityksellisesti päähenkilönsä olleen ystävänsä ja kenties parhaan miespuolisen ystävänsä: “Hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia virheitäni ja heikkouksiani, vaikka hän oli elänyt elämänsä enemmän kuin kolmetuhatta vuotta ennen minua.”

Silti Waltarille Sinuhe oli vanha, väsynyt mies, ja pahasti myrtynyt kaikesta turhuudesta, minkä oli nähnyt tapahtuvan auringon alla. Myöhemmin, suhteen Sinuheen käydessä myönteisemmäksi ja läheisemmäksi, vanhenevan Sinuhen mielenrauha tarttui kirjailijaan. Mieltään askarruttaviin metafyysisiin elämän ja kuoleman kysymyksiin hän ei kuitenkaan saanut Sinuhelta vastausta: “Jossakin mieleni salassa oli minulla näet tunne, ettei Sinuhen karvas viisaus tehnyt hyvää minulle, vaan että yhä oli olemassa jotakin, mitä Sinuhe ei ollut löytänyt ja mikä minun oli löydettävä ennen kuin olisi vaImis.”

Waltarin kiinnostuksesta metafysiikkaan ja parapsykologiaan tuskin voi olla epäilystä. Hän sanoo: “Olin tutkinut paitsi teoreettista filosofiaa sekä psykoanalyysiä että parapsykologiaa eikä surrealismikaan ollut minulle täysin vieras ala.”

Ei siis ihme, että kaiken tuon “vahingollisen tiedon” rinnalla “varsin vaaratonta lapsenleikkiä” oli yritys villikissan avustuksella kesäisenä yönä valmistaa sellainen juoma, jonka avulla noidat pystyivät lentämään. Oikullisen sydämensä pakottamana, ikävän kaihertaessa mieltä hän tahtoi saada kyvyn
lentää ystävättärensä luo.

Lentoonlähdön sijasta keväinen ihme toistui kesäyössä mummon pihamaalla. Tummat orvokit, valkoiset floksiat ja fosforinväriset valmut kumarsivat häntä hänen kulkiessaan ohi. Noitien keittoa toisen kerran maistettuaan aikaisemman mieluisan raukeuden sijasta kirjailija tunsi hirveän kuumeen vapisuttavan ruumistaan ja rannan kaislat muuttuivat hänen silmissään notkeiksi, alastomiksi neidoiksi, jotka kahlasivat vyötäisiä myöten yönlämpimässä vedessä vaaleanvihreät hiukset hulmuten vienossa tuulessa.

Kompastellen kirjailija kahlasi veteen, sillä “maistettuani kärpässientä kolmannen kerran mielestäni maailmassa ei enää ollut mitään Iuvatonta tai vaaraIlista” ja “minulla oli tunne, että jos saisin suljetuksi syliini edes yhden näistä kaislaneidoista, minulta ei enää puuttuisi mitään eikä minun enää milloinkaan olisi nälkä tai jano, vaan kaikki arvoitukset Iaukeisivat minussa ja saisin mielelleni rauhan”.

Kaislaneidot osoittautuivat vain harhoiksi, eikä viimeinenkään kulaus noitajuomaa hiotusta lasista tuonut toivottua tulosta: vaikka “tuli puhkesi kaikkiin jäseniini, luulin olevan nuori jälleen ja noitien riemu pulppuili minussa”, kiıjoittajan aikoessa nousta ilmaan suunnaton lamaannus valtasi hänet ja voimatta liikkua tai puhua hän vajosi kauheiden unien valtaan. Tajuihinsa tultuaan hän löysi itsensä rannan rämeikössä, piisamirotan uhkaamana, kuolemankaltaisen horroksen vallassa, pudottuaan noitien uuniluudan päältä, mistä tukalasta tilanteesta uskollinen koira hänet pelasti.

Lentoonlähtöyritys ei onnistunut: metafyysisiin kysymyksiin eivät villikissan, pöllön, rannassa kutevien lahnojen eivätkä Sika-Santran vastaukset tuoneet valaistusta. Waltari oli hyvin oikeassa sanoessaan: “Vanha viisaus on jo tosiaan unohtunut, ja pahan tiedon mukana on hävinnyt myös hyvä tieto. mutta ihminen on luonut tiedostaan uusia ja entistä monimutkaisempia järjestelmiä kuten esimerkiksi psykoanalyysin, surrealismin, parapsykologian ja suhteellisuusteorian, jotka koskettelevat näitä samoja asioita.”

Vai tunnistammeko ehkä Waltarin oman filosofian pöllön vastauksessa hänelle: “Kenties elämä on unen kaltaista eikä ole suurta eroa yöllä eikä päivällä, vaan kaikki päivät ovat samanlaisia ja kaikki ikävä sammuu aikanaan ja unhon hiekka sataa muistojesi ylle…”

Myös kyselijän oma sydän vakuuttaa samaa: “Joko uskot, mieletön isäntäni? Pöllö on oikeassa. Ei ole kuolemattomuutta ihmistä varten…” Vai onko kirjailijan vakaumus hänen uhmakas vastauksensa: “Olkoon siis, ettei ole mitään ikuista, ja olkoon, ettei kuolemattomuus ole ihmistä varten. Silti aioin tavoitella kuolemattomuutta siinä mitassa kuin se on vallassani, vaikka kuolemattomuuteni olisikin vain häviävä ajatus, unohtuva hymy, harmaantuva paperi ja närkästynyt vastaväite… Kaiken tämän teen rakkauteni tähden ja tuloon sen jälkeen himo, suru, pettymys ja kuolema…”

Rakkaus, johon kirjailija viittaa, kulkee yhtenä punaisena lankana Neljässä päivänlaskussa. Waltari vakuuttaa pöllölle, jota “kaikkina aikoina on pidetty viisauden lintuna, vaikka ne jotka vihaavat viisautta käyttävät pöllön nimeä haukkumanimenä”, ettei hän “koskaan aikaisemmin ole mitään tällaista kokenut , vaan hän on toisenlainen kuin kaikki naiset, joita olen kohdannut… ja hän ymmärtää myös kaiken mitä en sano, niin ettei maailmassa ole ketään toista ihmistä, joka juuri sillä tavoin voisi minua ymmärtää, enkä koskaan olisi edes uskonut, että maailmassa saattaisi olla ketään sellaista ihmistä, ellen olisi kohdannut häntä.” Mikä mahtoikaan olla tämän savunharmaasilmäisien naisen suhde kirjailijaan heidän aikaisemmissa elämissään? Jos Waltari oli Sinuhe, oliko nainen Minea vai Merit?

Vaikka kysymys Sinuhe Egyptiläisen inspiraation lähteistä jäisikin vaille vastausta, yhdestä asiasta voimme olla samaa mieltä: Neljä päivänlaskua on Waltaria parhaimmillaan. Kertomus on monikerroksinen, samalla vakava ja Ieikillinen satu aikuisille ja oppitunti itsensä etsijöille, tarina, joka herättää ajatuksia jokaisessa lukijassa.

Alejandro Jodorowskyn ensikohtaaminen korttien kanssa tapahtui Chileläisessä rannikkokaupungissa Tocopillassa hänen ollessa seitsemänvuotias.

Jaime-isän kasvatusfilosofia oli, että seitsmänvuotiaan aivot ovat jo kehittyneet aikuisen tasolle, joten lasta voi alkaa kohdella kuin aikuista. Niinpä Alejandro pääsi isänsä ja muiden miesten mukaan hämyiselle biljardisalille. Siellä Alejandro kiinnostui massiivisia korttitaloja pakkomielteisesti rakentavasta miehestä, hullu-Abrahamista. Hän jätti rakennelmansa baaritiskin päähän, kunnes oli riittävän humalassa ja särki ne, vain aloittaakseen rakentamisen uudestaan. Isänsä kehotuksesta nuori Alejandro kysyi miksi mies toimi tällä tavoin. Surullisesti hymyillen mies antoi lapselle vastauksen, jota ei olisi rohjennut aikuisille antaa: “Minä matkin Jumalaa, lapsukainen, häntä joka rakentaa meidät, tuhoaa meidät ja jäljelle jääneistä rippeistä hän rakentaa meidät uudestaan.”

Syrjäisen kaupungin tylsyyttä pakoillakseen Jaime järjesti viikonloppuisin korttipeli-iltoja. Viikolla kortit lojuivat lukkojen ja kieltojen takana, visusti poissa lasten ulottuvilta. Alejandron mielikuvitus teki korteista vaarallisia villipetoja, joiden kesyttämiseen tarvittiin viisaita aikuisia ja mahtavia taikavoimia. Peliporukka käytti pelimerkkeinä kuivattuja papuja, joista äiti viikonlopun jälkeen keitti sopan. Alejandro ryysti papusoppaa ja tunsi saavansa sopan kautta pienen palan näistä mahtavista taikavoimista itselleen.

Jodorowskyn nuoruus oli yksinäistä. Venäläinen siirtolaistausta teki hänestä normiväestöstä hiukan poikkeavan näköisen, joten hänellä ei ollut juurikaan ystäviä. Vanhemmat tekivät kymmentuntisia työpäiviä perheen omistamassa kaupassa. Eräänä päivänä tapansa mukaan kotona maleksiessaan ja vanhempiensa huonetta kolutessaan hän sattui löytämään kaapin syrjäisimmästä nurkasta pienen metallirasian. Jännittyneenä hän avasi sen. Laatikossa oli tarot-kortti “vaunut”. Kortin kuvassa ylväs prinssi ajaa liekehtävillä vaunuilla. Liekit korttiin oli piirretty jälkikäteen musteella ja väritetty vesiväreillä. Alejandro upposi ajatuksiinsa kortin omituisista, mielikuvitusta kiihottavista lisäyksistä, eikä huomannut kuinka äiti sattui tulemaan paikalle. Selvänä syyllisenä hän ei voinut kuin tunnustaa ja ojentaa kortin äidilleen. Äiti otti kortin, painoi sen rintaansa vasten ja puhkesi kyyneliin. Nyyhkimisestä päästyään hen kertoi Alejandrolle kortin tarinan.

Kortti oli kuulunut äidin isälle, jolla oli tapana kantaa sitä aina paitansa taskussa, lähimpänä sydäntään. Mies oli toiminut Venäjällä balettitanssijana, kunnes oli muuttanut Alejandron isoäidin, juutalaisen syntyperänsä takia Venäjältä karkotetun naisen perässä Argentiinaan. Siellä mies oli käytännön asioissa kömpelöön tyyliinsä yrittänyt säätää öljylamppua viinatynnyrin päällä kurkottaen. Tynnyrin kansi antoi periksi ja mies putosi alkoholin sekaan, yhä palava öljylamppu kädessään. Niin Alejandron isoisä paloi kuoliaaksi. Kuukauden kuluttua turmasta syntyi Alejandron äiti. Vaunut-kortin isoäiti kertoi löytäneensä täysin vaurioitumattomana tuhkien seasta. Eräänä yönä liekit olivat ilmestyneet kuvaan itsekseen, kenenkään niitä piirtämättä. Alejandron äiti oli vakuuttunut tarinan paikkaansapitävyydestä, eikä Alejandrokaan lapsekkaan hyväuskoisena epäillyt tarinaa hetkeäkään.

Alejandron ollessa kymmenvuotias vanhemmat möivät kauppansa, ja perhe muutti pääkaupunkiin Santiagoon. Alejandro reagoi yhtäkkiseen muuttoon ja kotinsa menettämiseen lihomalla valtavasti, mikä tietenkin masensi häntä entisestään. Koulussa hänestä tuli entistäkin epäsuositumpi, varsinkin kun liikuntatunnilla suihkussa joku luokkatovereista sattui näkemään hänen ympärileikatun peniksen. Siitä lähtien häntä pilkattiin “kierteleväksi juutalaiseksi”, ja hänen päälleen syljettiin. Juuri Ranskasta muuttanut diplomaatin poika sylkäisi kortin selkämykseen ja lätkäisi sen hänen otsaansa. Kortti oli Marseillen tarot-pakan erakko.

Alejandro tunsi samaistuvansa erakkoon, yksinäiseen, kyttyräselkäiseen hylkiöön, joka kiersi kylmissään maailmaa ja yriti etsiä jotain, mutta mitä? Saattoiko erakon kantama lamppu olla se tietoisuus, joka vielä oli piilossa kaiken tuskan täyttämän läskin alla. Saattoiko se olla jotain ikuista, joka vain lainasi kehoa muutamaksi kymmeneksi vuodeksi kerrallaan, etsien ikuisesti sitä jotakin käsittämätöntä, jota isovanhemmat kutsuivat epämääräisesti Jumalaksi? Entä saattoiko tämä käsittämätön olla kauneus? Näiden ajatusten ilmaantuminen aiheutti Alejandrossa kuin miellyttävän räjähdyksen, joka pyyhkäisi pois surun kuin pölyn.

Pikkuhiljaa Alejandro tapasi uusia ystäviä ja alkoi viihtyä Iris-kahvilassa, jossa kokoontui muitakin kauneuden kaipuun riivaamia taitelijoita, näyttelijöitä, runoilijoita, nukentekijöitä, muusikkoja ja tanssijoita.

Viisikymmenluvulla huumeet eivät olleet vielä muodissa, mutta viinaa kului sopivaan tahtiin. Alejandron ystäväporukalla oli tapana illan päätteeksi polttaa ylimääräiset alkoholit verestään juoksemalla kasvitieteelliseen puutarhaan. Puutarhan kupeessa asui 60-vuotias Marie Lefevre yhdessä 18-vuotiaan rakastajansa kanssa. Vaikka Marie oli rutiköyhä, oli hänen asuntonsa liedellä aina porisemassa kummallinen pata täynnä sekalaisia lähiravintolan lahjoittamia ruoantähteitä. Keitoksesta saattoi löytää niin kalaa, lihapullia ja kasviksia kuin kananmaksaa, nuudeleita ja juustoakin. Marie sai tähteet palkkioksi ravintolan asiakkaille tekemistä tarot-tulkinnoista.

Marien tarjottua herkullista keitostaan hänen oli tapana lukea tarot-kortteja nukkuvan rakastajansa alastoman vatsan päällä. Nämä kummalliset kohtaamiset olivat leimaavia Alejandron suhteessa tarotteihin. Marien ansiosta tarotit ovat aina liittyneet anteliaisuuteen ja rajoittamattomaan rakkauteen. Siitä lähtien Alejandro on tehnyt tarot-tulkinnat aina ilmaiseksi.

Vuosia myöhemmin, kiertäessään maailmaa miimikkomestari Marcel Marceaun avustajana, Jodorowskyllä oli tapana aina uuteen kaupunkiin tultaessa etsiä käsiinsä esoteerinen kirjakauppa ja ostaa pakka tarot-kortteja. Pikkuhiljaa korttikokoelma kasvoi yli tuhanteen pakkaan. Erilaisia kortteja oli joka lähtöön, ja jokaisen pakan mukana tuli vihkonen, jossa pakan tekijä hehkutti oman pakkansa erinomaisuutta. Jodorowsky ei tehnyt tulkintoja eikä ollut erityisen syvällisesti perillä korttien merkityksistä, mutta jokaisen uuden pakan löytäessään hän toivoi naivisti olevansa lähempänä etsimäänsä: ikuista elämää.

Erään esiintymismatkalla Meksikossa Jodorowsky törmäsi Leonora Garringtoniin, surrealistiseen taiteilijaan ja runoilijaan, jolla oli ollut Espanjan sisällissodan aikoihin suhde Max Ernstin kanssa. Kävi ilmi, että Leonora käytti taiteessaan tarot-symboliikkaa. Tästä innostuneena Jodorowsky rukoili tulla Leonoran initioimaksi. Leonora vastasi: “Ota nämä 22 korttia. Tutkiskele niitä, ja kerro jokaisesta kortista mikä sinusta tuntuu olevan näkemäsi merkitys.” Alejandro rohkaistui ja teki mitä pyydettiin. Viimeiseen korttiin päästessään Alejandro oli hiestä märkä. Salaperäinen hymy huulillaan Leonora puhui: “Se mitä kerroit on tarotin salaisuus. Koska jokainen kortti on peili, eikä totuus itsessään, se muuttuu aina tulkinnan mukaan. Tarot on kameleontti.” Tämän jälkeen Leonora lahjoitti Alejandrolle Arthur Edward Waiten suunnitteleman pakan, samaisen josta muutama vuosi myöhemmin tuli hyvin suosittu hippien keskuudessa.

Pariisiin, jossa Alejandro sillä hetkellä asui, palattuaan hän aloitti käydä säännöllisesti Les Hallesin kahvilassa, jossa surrealistiguru André Breton piti viikottaisia kokoontumisiaan. Alejandro oli innokas esittelemään Rider-Waite pakan tunnetusti tarotista kiinnostuneelle Bretonille. Breton selasi pakkaa innokkaana, mutta hymy muuttui pikkuhiljaa irvistykseksi, kunnes hän paiskasi pakan kädestään ja meuhkasi: “Tämä on naurettava korttipakka. Sen symbolit ovat surkean itsestäänselviä. Niissä ei ole mitään syvällistä. Ainoa kelvollinen pakka on Marseillen tarot, jonka kuvat ovat kiinnostavia ja liikuttavia, mutteivät koskaan paljasta sisimpiä salaisuuksiaan. Eräs niistä inspiroi minut kirjoittamaan Arcanum 17 -kirjan.”

André Bretonin vakaana ihailijana Jodorowsky heitti kaikki tarot-pakkansa pois, lukuunottamatta Marseillen pakkaa, sen 1930 Paul Marteaun julkaisemaa versiota.

Marseillen tarotin kuvat vaikuttivat kuitenkin tylsiltä, jopa vihamielisiltä, varsinkin numerokortit, verrattuna Rider-Waite -tarotin kauniisiin, vietteleviin kuviin. Niinpä hän päätti syventyä kortteihin täysin voimin, ja opetteli seuraavan kahden vuoden aikana jokaisen kuvan, symbolin, eleen, värin ja viivan ulkoa niin juurtajaksaen, että pystyi halutessaan visualisoimaan minkä tahansa 78 kortista silmiensä eteen.

Seuraavat kolmekymmentä vuotta Jodorowsky omistautui Marteaun versiolle, organisoi lukuisia workshoppeja ja opetti satoja ja satoja oppilaita. Vuonna 1993 posti toi hänelle postikortin, jossa Philippe Camoin – vuosisatoja Nicolas Converin marseillen tarotin versiota painaneen suvun perillinen – kertoi isänsä kohtalokkaasta auto-onnettomuudesta. Philippe ei tahtonut päästä irti surustaan, eikä sitä varsinkaan auttanut tragediaa hyväksikäyttävien auktoriteettien juonima painotalon purkaminen hammaslääkärikoulun alta. Philippe syrjäytyi täysin yhteiskunnasta, hänestä tuli erakko, seuranaan vain satoja satelliittikanavia suoltava televisio.

Television avulla Phillippe Camoin opiskeli tusinan kielen alkeet, ja käytti ongelmatilanteissaan televisiota oraakkelina. Kun hän halusi vastauksen mieltään askarruttavaan kysymykseen, hän painoi satunnaisen tv-kanavan päälle ja sai vastauksensa. Eräänä unettomana yönä hän mietti mitä hänen pitäisi tehdä pitääkseen sukunsa perintö yllä. Niinpä hän meni televisionsa luo ja napsautti päälle satunnaisen kanavan. Ruutuun ilmestyi Jodorowsky, vastaamassa haastattelijan kysymykseen. Parin päivän kuluttua hän toisti toimenpiteen, ja jälleen Jodorowsky välähti ruutuun. Kolmannen kerran jälkeen hän päätti ottaa jälleen yhteyttä ulkomaailmaan ja lähestyi Jodorowskyä.

Jodorowsky otti vastaan Philippen ja päätti soveltaa psykomagiaa hänen auttamisekseen. Koska isän kuolema oli rikkonut siteet pojan ja yhteiskunnan väliltä, oli Philippe niiden korjaantumiseksi saatava yhteyteen sukunsa perinnön kanssa. Alejandro ehdottikin, että psykomaaginen toimenpide tulisi olemaan Marseillen tarotin entisöiminen. Philippe innostui ehdotuksesta ja ymmärsi, että juuri tämän takia hänen oli täytynyt etsiä Jodorowsky käsiinsä. Tästä alkoi vuosikausia kestänyt Alejandron ja Philippen yhteinen voimanponnistus alkuperäisen tarotin aikaansaamiseksi. Alunperin Alejandro oli ajatellut, että toimenpide olisi yksinkertainen, muutaman Paul Marteaun tekemän muutoksen korjaaminen ja kopion kopionneista johtuneiden virheiden poistaminen. Lukuisten Marseillen versioiden etsiminen, painolaattojen metsästys, säilyneiden pakkojen rippeiden analysointi, niiden ristiin vertaaminen, erojen ja yhtäläisyyksien esiinkaivaminen ja aikojen saatossa kerääntyneiden virheiden löytäminen oli lopulta vuosikausien työ.

Suurimmat vaikeudet tulivat Marteun pakan virheiden paljastuessa. Jodorowsky koki lukuisia henkisiä oikosulkuja yrittäessään irrottautua Marteun pakan alitajuntaan iskostuneista kuvioista. Jotkin Alejandron hyvin merkityksellisinä pitämät symbolit paljastuivat alkuperäisten mallien muunnelmiksi, ja tuskaa kokien hän joutui luopumaan vuosikausien käytön aikana rakkaiksi muodostuneista korteistaan.

Työn valmistuttua korttipakka oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen, todennäköisesti alkuperäisin mahdollinen tarotin muoto. Alejandro siirtyi vähitelleen käyttämään tätä pakkaa omassa työskentelyssään. Eräänä keskiviikkoaamuna kotonaan Vincennesissä hän hautasi Paul Marteaun pakan puutarhan nurkkaan, limepuun alle, ja istutti haudalle ruusupensaan. Aitinsä hautaan laskeneen pojan suru sydämessään.

Lähde: Jodorowsky & Costa, The Way of Tarot.
Kirja saatavissa Tajunnan vekkokaupasta hintaan 35 €.

Katso myös The Spiritual Journey of Alejandro Jodorowsky.

Tajunnassa alkaa alkaa nyt Heli Sarren kirjoittamien artikkeleiden sarja. Sarre on yliaistillisista ilmiöistä ja kansanperinteestä kiinnostunut kirjoittaja. Hänen artikkeleitaan on julkaistu runsaasti mm. Ultra-lehdessä. Ensimmäiseksi Sarren artikkeli paranormaaleista ilmiöistä ja tietoisesta maailmankaikkeudesta, olkaa hyvä.

Viime vuosien tärkeimpiä paranormaalien ilmiöiden tutkimista käsitteleviä julkaisuja on amerikkalaisen fil. tri Dean Radinin kirja The Conscious Universe (Tietoinen maailmankaikkeus). Fil. tri Radin on tehnyt tutkimusta eri yliopistojen tutkimuslaitoksissa, ja myös Yhdysvaltain puolustusvoimat ja useat suuryhtiöt ovat rahoittaneet hänen tutkimuksiaan. Tutkimuksen lähtökohdat, parantaminen mielen voimin sekä tutkimuksen merkitys tulevaisuudessa ovat monien muiden ohella keskeisiä teemoja Radinin kirjassa.

Paranormaalin tutkimuksen neljä vaihetta

Tieteen historia osoittaa, että minkä tahansa epätavallisen ilmiön tutkimuksessa on havaittavissa neljä eri vaihetta. Aluksi ilmiö saattaa herättää ihmetystä ja kysymyksen, voiko ilmiötä ylipäänsä olla olemassa, ja silloin vedotaan aiakaudella yleisesti hyväksytyn tieteenfilosofian käsityksiin siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Tämä ensimmäinen vaihe saattaa kestää vuosista vuosisatoihin. Toisessa vaiheessa ilmiön olemassaolo tunnustetaan, mutta sillä kiistetään olevan mitään todellista merkitystä. Kolmas vaihe alkaa, kun huomataan, että sillä sittenkin on enemmän merkitystä kuin mitä aluksi ajateltiin, sitä aletaan tutkia ja sille löydetään sovellutuksia. Neljännessä vaiheessa aikaisemmat ennakkoasenteet unohtuvat, ja saattaa käydä niin, että entisistä “epäuskoisista” tulee ilmiön innokkaimipia tutkijoita ja kannatajia.

Esimerkkejä tämänkaltaisesta vaiheittaisesta asennemuutoksesta löytyy luonnontieteiden tutkimuksesta runsaasti. Moni aikaisempina vuosisatoina tai -kymmeninä kyseenalaistettu tai jopa kielletty tieteen ala on meidän aikanamme jo saavuttanut neljännen vaiheen, mutta toiset käyvät läpi ensimmäistä.

Paranormaaleihin ilmiöihin liittyvää tutkimusta on tehty vasta runsaat sata vuotta, eli verrattuna muihin luonnontieteisiin tutkimus on hyvin uutta. Ei siis ihme, että tutkimus kohtaa erilaisia vaikeuksia, eli se on vielä osin ensimmäisessä vaiheessaan. Ilmiöitä kyseenalaistetaan jo pelkästään siksi, että niiden hyväksyminen todellisiksi johtaisi sekä tieteen perusfilosofioiden että länsimaisten uskonnollisten käsitysten uudelleen arvioimiseen.

Määritelmän mukaan paranormaali ilmiö tarkoittaa sellaista havaitsemista tai tapahtumaa, joka on tieteen “rajoilla” tai “tuolla puolen”. Määritelmä itsessään ei kyseenalaista ilmiötä, vaan toteaa, että nykyisin tieteellisin menetelmin niitä on vaikeaa tai mahdotonta tutkia. Tieteellinen tutkimus edellyttää toistettavuutta ja mitattavuutta. Koska paranormaalit ilmiöt useinkin tapahtuvat odottamatta ja ovat ainutkertaisia, niiden tutkimus edellyttää nykyisten tutkimusmenetelmien edelleen kehittämistä ja uusien luomista.

Paranormaalit ilmiöt jaetaan kolmeen ryhmään: ESP (extrasensory perception) eli aisteista riippumaton havaitseminen (telepatia, selvänäkö ja ennalta tietäminen), PK (psychokinesis) eli mielen vaikutus aineeseen, ja ilmiöt, joiden perusteella voidaan olettaa tietoisuuden jatkuvan kuoleman jälkeen (NDE eli near-death experience eli kuolemanlähikokemus, ilmestykset tai aaveet ja jälleensyntymämuistot). Näiden ilmiöiden toedenperäisyyttä voidaan jossakin määrin todentaa. Esimerkkejä telepatian, psykokinesian ja jälleensyntymämuistojen todentamisesta on kirjallisuudessa runsaasti.

Mielen ja aineen vuorovaikutus

kuuluu olennaisesti paranormaaliin alueeseen. Se on kiinnostanut ihmiskuntaa todennäköisesti jo esihistoriallisista ajoista lähtien, ja kertomuksia ihmismielen ihmeitä tuottavista voimista löytyy varhaisimmista historiallisista lähteistä.

Ihmismielen saloja ovat pyrkineet kartoittamaan filosofit ja viime vuosikymmeninä mielen tieteiden ammattilaiset: psykologit ja psykiatrit, biologit ja neurotieteilijät, informaatiotutkijat ja fyysikot, vain muutamia mainitakseni. Jokaisella nykyisellä tieteenalalla on luonnollisestikin oma näkökulmansa siihen, mitä mieli ja tietoisuus ovat, mutta yhteisesti hyväksyttyä määritelmää niille ei toistaiseksi ole.

Mielen vaikutus kehoon eli sairauteen ja terveyteen ovat nykyisen tieteellisen ja myös paranormaalin tutkimuksen kiintoisimpia kohteita. Lääketieteen uusimmilla alueilla psykoneuroimmunologia ja paranormaalilla alueella parantajan vaikutus parannettavaan vahvistaa vuosituhantista käsitystä kehon ja mielen jokahetkisestä vuorovaikutuksesta. Sekä tutkimus että tapauskertomukset vahvistavat  psykologian uranuurtajiin kuuluvan William Jamesin toteamuksen 1800-luvun lopulta: kaikki mielen liikkeet vaikuttavat jollakin tavoin kehoon. Sata vuotta myöhemmin mielen voimalla parantamisesta laajalti kirjoittanut Norman Cousins kiteytti saman ajatuksen sanoihin “uskosta tulee biologiaa”.

Lumevaikutukseen ja psykosomaattisiin sairauksiin liittyvien satojen tutkimusten perusteella on todettu, että aineeton mieli vaikuttaa aineelliseen kehoon hyvin monin eri tavoin. Ihmisen omat uksomukset ja odotukset, toiveet ja pelot, mutta myös läheisten ja erityisesti auktoriteeteiksi koettujen henkilöiden näkemykset ja mielipteet vaikuttavat voimakkaasti parantumistapahtumassa. Miten tämä “mentaaliksi intentioksi” nimitetty ilmiö vaikuttaa, on edelleen tutkimuksen kohteena. Erityisesti ns. kaukoparantaminen ja sen avulla parantuminen kiinnostaa paranormaalien ilmiöiden tutkijoita.

Kaukoparantamista nimitetään eri nimillä ja siihen asennoidutaan sen mukaan, mikä on parannettavan tai parantajan filosofinen tai uskonnollinen viitekehys. Rukouksen voimalla parantaminen, henkiparannus ja bioenergiahoidot ovat muutamia näkökulmia. Yli kahdenkymmenen vuoden tutkimustuloksia kaukoparantamisen vaikutuksista sairaisiin ihmisiin ovat tehneet tunnetuiksi mm. lääkärit Bernie Siegel ja Larry Dossey. Tutkimustulokset ovat olleet vakuuttavia. Ne osoittavat myös sen, että parannettavat tiedostamattaan ottavat vastaan heille lähetettyjä mentaaleja signaaleita. Parantajien lähettämän energian vaikutusta myös bakteereihin, kasveihin ja koe-eläimiin on tutkittu.

Kuinka pitkälle mielen kenttä ulottuu

on kysymys, joka askarruttaa varsinkin aikana, jolloin tuhansien, jopa miljoonien ihmisten mieli keskittyy samanaikaisesti johonkin tapahtumaan. Luonontieteissä hyväksytään käsitys energiakentistä. Sekä ihmisen että maapallon sähkömagneettisen kentän tutkimus alkoi yli kaksisataa vuotta sitten. Entä ihmisen mielen energian kehittämä tai sitä suuremmassa mittakaavassa kokonaisten kansanjoukkojen mielen kenttä, ovatko ne olemassa ja mitä vaikutusta niillä saattaa olla?

Tutkimustulokset antavat ymmärtää, että mentaaliin energiakenttään kuuluu olennaisesti ajsta ja paikasta riippumaton tietoisuus, joka pystyy luomaan järjestysta näennäiseen kaaokseen siitä riippuen, kuinka voimakas sen lähettämä signaali on. Sähkömagneettisen kentä tavoin myös signaalin kentän voimakkuuden voidaan olettaa aaltoilevan. Keskittyneen tietoisuuden tiloissa tuotettu kenttä on voimakkaampi kuin muissa tuotettu. Kenttä voimistuu myös sitä mukaan, mitä uesammat yhdstävät mielensä voimat saman signaalin lähettämiseen. Toisin sanoen, kun mieli liikkuu, se liikuttaa myös ainetta.

Ajatusta maapallosta jollakin tasolla tietoisena olentona nimitetään Gaia-hypoteesiksi. Gaian mielen eli maan sähkömagneettisen kentän aaltoiluun vaikuttavat auringon, kuun ja aurinkokunnan muiden planeettojen sekä sen oman sulan sisuksen voimien vaihtelut. On myös esitetty olettamus, että Gaian ja ihmiskunnan mieli ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Aikoina, jolloin ihmiskunta elää kutakuinkin tavanomaista elämää, Gaian arvellaan “uneksivan”, mutta hetkinä, jolloin suurten ihmisjoukkojen mieli keskittyy johonkin asiaan, Gaia aivan kuin herää unestaan.

Fil. tri Radin viittaa merkitykseen, mikä Gaian mielellä on yhteiskunnassa vallitsevaan järjestykseen ja epäjärjestykseen. Maailman laajuisen väkivallan ja aggression tiesotamaton syy saattaa kirjaimellisesti olla laajojen kansanjoukkojen kaoottiset, pahansuovat ajatukset. Radin sanoo: “Esimerkiksi jihadin eli pyhän sodan idea uskottomia vastaan saattaa horjuttaa sekä suoraan (esimerkiksi terroritekoina) että epäsuorasti yhteiskuntajärjestystä ympäri maailmaa. Sitä vastoin rauhanomaiset, kuten Gandhin ja Martin Luther Kingin innoittamat protestit, jotka synnyttävät joukoissa jaloja pyrkimyksiä, ovat saattaneet päästä tavoitteisiinsa psykologisista syistä, mutta myös fyysisistä syistä, joita emme vielä voi täysin ymmärtää.”

Paranormaalin tutkimuksen merkitys

avautuu täysin vasta tutkimuksen itsensä edistyessä. Tutkimukset ja teoria kiinnostaat vain harvoja, mutta hyvin monet ovat valmiita kokeilemaan ja soveltamaan esimerkiksi energiaparannusta käytännössä.

Nopeinta ja laajinta edistystä voidaankin ennakoida nimenomaan aloilla, joissa yhdistyvät toisaalta ihmisen fyysistä olemusta, toisaalta hänen mieltään ja tietoisuuttaan tutkivat, jokapäiväiseen elämään sovellettavissa olevat tieteenalat. Sitä mukaan kun yhä vakuuttavampia tuloksia saadaan ja niitä julkistetaan, paranormaalin tutkimuksen osa-alueet siirtyvät ensimmäisestä vaiheesta toiseen tai kolmanteen eli aikanaan niistä tulee hyväksyttyä tiedettä.

Poikkeuksellisille paranormaaleille kyvyille on jatkuvaaa kysyntää, ja monet niitä osoittaneet ovat suostuneet koehenkilöiksi tutkimuksiin. Liikemaailma ja poliisi käyttävät hyväksi tällaisten henkilöiden palveluksia. Eri maiden puolustusvoimat myös tutkivat paranormaaleita kykyjä, mutta salaiseksi luokiteltuna tutkimuksista ei ole annettu tietoja julkisuudessa.

Paranormaalilla tutkimuksella on vielä pitkä tie edessään. Tutkijoilta edellytetään monien erikoisalojen koulutusta, ja tutkimuksen rahoitus on jatkuva ongelma. Paranormaalia tutkimusta kiihkoisasti omista henkilökohtaisista syistään vastustavat henkilöt saavat äänensä kuuluville paremmin kuin ilmiöitä kiihkottomasti tutkivat. Fil. tri Radinin lainaus filosofi Søren Kierkegaardilta sopii moniin: “On kaksi tapaa pettää itseään. Toinen on uskoa sellaiseen, mikä ei ole totta, toinen kieltäytyä uskomasta siihen, mikä on totta.”

Kokemus kulkee hyvin usein tutkimuksen edellä. Kertomuksia paranormaaleiksi nykyaikana luonnehdituista kokemuksista on kuvattu kirjallisuudessa aina siitä saakka, kun kirjoitettua historiaa on ollut. Ne ovat olleet osa ihmiskunnan ja yksittäisten ihmisten kokemusta kautta vuosituhansien.

Radin huomauttaa, että ellei paranormaaleita ilmöitä ja kokemuksia ole olemassa, ihmisten usko niihin ja niiden kokeminen merkitsee sitä, että suuri osa ihmiskuntaa on kärsinyt ja kärsii “joukkohulluudesta”. Paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneisiin suhtaudutaan toisin kuin esimerkiksi niihin, jotka uskovat johonkin jumalaan. Siksikin on outoa, että skeptikkoihin lukeutuvat eivät kohdista hyökkäyksiään uskontoa ja johonkin jumaluuteen uskovia vastaan, vaikka minkään jumalan olemassa olosta ei ole tieteellistä todistetta ja hyvin suuri osa ihmisistä uskoo hänen olevan olemassa. Skeptikkoihin sopiikin Radinin lainaama Laurel Leen lausahdus: “Tiedän, että en näe asioita sellaisina kuin ne ovat. Näen asiat sellaisna kuin olen itse.”

Lähde: Dean Radin, Ph.D. The Conscious Universe. The Scientific Truth of Psychic Phenomena. HarperEdge. San Francisco, 1997.

Reilu vuosi sitten, kun pistin pystyyn tämän Tajunta-sivuston, aloitin siteeramalla P.D. Ouspenskyn kirjaa Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet. Ajatus tajunnallisesta kehittymisestä, siitä että ihmisen täytyy ottaa vastuu omasta evoluutiostaan, on nykyhetkenä entistäkin kiehtovampi. On pikkuhiljaa alettu ymmärtää, että luonto kantaa vastuun kehittymisestä vain tiettyyn pisteeseen saakka – kunnes lajin selviäminen on taattu. Sen jälkeen olemme oman älykkyyden ja viisauden varassa, ja yhä vääjäämättömämmin on nähtävissä, että vituiksihan tämä on menossa. Teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen lumipalloefekti on jyrännyt luolamiesaikojen kynsinhampain elämän syrjässä roikkuneen heimoihmisen alleen. Ihmisen selviytymiseen rakentuneet prosessit eivät enää palvele oikeita päämääriä, vaan saavat ihmiskunnan käyttäytymään itsetuhoisesti. Elämää ylläpitävä luonto on kahlittu, taivutettu ihmiskunnan oikkuihin ja piilotettu parhaan mukaan.

Ihmisellä on kuitenkin muista eläinkunnan tuotteista poiketen etulyöntiasema siinä mielessä, että ihminen voi tiedostaa oman kehityksensä. Juuri tämä on avain mahdolliseen elämisen arvoiseen tulevaisuuteen.

Ensinnäkin ihmisen täytyy ymmärtää olevansa sisäisten automaattisten toimintojensa ja näitä käynnistävien ulkoisten ärsykkeiden välikappale. Ouspensky sanoo – G.I. Gurdjieffin ja 1900-luvun alun futuristisen ajanhengen mukaisesti – että ihminen on kone. Koneen tietoisen käyttämisen ensimmäinen askel on ymmärtää koneen toiminta, ja tämä ihmiskoneen toiminnan opiskelu on sekä Gurdjieffin että Ouspenskyn oppijärjestelmien polttopiste. Pyrkimys on valjastaa koneen koko potentiaali tietoisen mielen ja tahdon alle.

Koneena oleminen tarkoittaa automaatiota. Ihminen toimii ulkoisten ärsykkeiden mukaan vailla omaa tahtoa. Eräs koneen ominaisuuksista on se, että kone luulee olevansa itsensä herra ja tekevänsä tietoisia päätöksiä, vaikka todellisuudessa onkin pelkkä mekaaninen automaatti, jonka ainoastaan ulkoiset vaikutteet, kiihokkeet ja sysäykset saavat liikkeelle. Itsessään ihminen ei pysty tekemään mitään, kaikki vain tapahtuu.

Ellei ihminen ensiksi ymmärrä ja hyväksy täydellistä mekaanisuuttaan, mitään kehitystä ei voi tapahtua.

Ihmisen sisäiset toiminnot tuottavat ulkoisten ärsykkeiden vaikutuksesta jatkuvasti uusia haluja ja muita ailahtelevia tunteita. Näistä syntyy harha, jonka mukaan ihminen luulee haluavansa/toivovansa/rakastavansa/vihaavansa jotain. Ihmisen psyyke ylläpitää mielikuvaa “minästä”, jolla kulloinkin on jos jonkinlaisia haluja, vaikka todellisuudessa näitä “minuuksia” on lukematon määrä. Jokainen “minä” luulee edustavansa kokonaisuutta, vaikka todellisuudessa on sen hetkisen ulkoisen vaikuttimen tuottama pieni osa psyykettä. Ihminen saattaa haluta jotain asiaa tai samaistua johonkin ihmisryhmään hyvinkin vahvasti, mutta jo vaikkapa tunnin kuluttua uusi halu ja uusi samaistumisen kohde on jo ajanut edellisen yli. Mikä pahinta, saattaa edellinen halu olla jo tyystin unohtunut, jolloin mielikuva kokonaisuudesta ja eheästä minästä pysyy.

Kehittyäkseen ihmisen tulee ymmärtää, ettei hän omista ensinnäkään kykyä tehdä, ei yksilöllisyyttä tai yhtenäisyyttä eikä tajuntaa ja tahtoa. Tämän hyväksyminen on oleellista, sillä ihminen ei lähde tavoittelemaan sitä, minkä hän jo luulee omistavansa. Ihmisen täytyy todella haluta kehittyä, pelkkä ohikiitävä tyytymättömyys ulkonaisiin olosuhteisiin ei saa aikaan riittävää virikettä mahdolliseen muutokseen.

Lähde: P.D Ouspensky: Ihmisen sielulliset kehitysmahdollisuudet.

Uusi kivun kokemista käsitellyt tutkimus osoittaa, että jopa suhteellisen lyhyt ja yksinkertainen tietoisen meditaation (mindfulness meditation) harjoittelu voi edistää merkittävästi kivunhallintaa.

Aiemmin on jo useassa tutkimuksessa todettu, että meditoinnilla voi olla positiivista vaikutusta kivuntunteen karkoittamiseen, mutta meditointia on pidetty aikaavievänä ja kalliina tekniikkana. Uusi North Carolinan yliopiston tutkimus kuitenkin osoittaa, että 20 minuutin harjoitus kolmen päivän ajan voi tuoda saman hyödyn.

“Tämä on ensimmäinen tutkimus, joka osoittaa näin lyhytaikaisen harjoituksen vaikuttavan kivun kokemukseen”, kertoo yksi Journal of Painin uusimmassa numerossa julkaistun tutkimusartikkelin kirjoittajista, psykologi Fadel Zaidan.
“Kivuntunne ei lieventynyt pelkästään meditaation aikana, vaan myös sen jälkeen.”

Kolmen tutkimuksen aikana koehenkilöille annettiin harmittomia sähköiskuja. Tietoisen meditaation lyhyen opetuksen saaneita koehenkilöitä verrattiin kontrolliryhmään sekä ryhmään, jotka käyttivät muita rentoutu- tai häirintätekniikoita. Koehenkilöt arvioivat kivunkokemustaan yksinkertaisella “korkea” ja “matala” -asteikoilla erilaisten toimintojen yhteydessä, sekä yleistä kivunsietoa kalibroidakseen mitta-asteikon ennen koetta.

Kivun tunteesta harhauttavan tekniikkan – vaikeiden matemaattisten tehtävien – havaittiin vähentävän korkean kivun tuntemuksia, mutta meditaatiolla oli tätä suurempia vaikutuksia, sillä se vähensi sekä korkean kivun, että matalan kivun tuntemuksia.

Meditaation vaikutuksen huomattiin jatkuvan myös meditaatioharjoituksen jälkeen, johtaen yleiseen kivuntunteiden lievenemiseen, mikä myös oli merkittävä ero meditaation ja harhautustekniikan välillä.

“Tiesimme jo aiempien tutkimusten perusteella, että pitkäaikaisella meditoinnin harrastamisella on merkittäviä vaikutuksia kivunsietoon, pitkäaikaisten harrastajien aivot vaikuttavat olevan selkeästi muuttuneet, mutta yllättävä tulos oli, että sama vaikutus saatiin aikaan kolmena päivänä tehdyllä 20 minuutin meditoinnilla”, Zaidan sanoo.

“Kun uudelleenkalibroimme koehenkilöiden kipukynnystä, huomasimme että he tuntevat vähemmän kipua kontrolliryhmään verrattuna”, Zeidan huomauttaa. “Tämä oli täydellinen yllätys, sillä yleinen kivuntunteen aleneminen ei kuulunut työhypoteesiimme.”

“Ensimmäisen kokeen jälkeen olimme niin yllättyneitä, että teimme kaksi koetta lisää. Ajattelimme, ettei kukaan uskoisi meitä, koska tätä ei oltu tehty koskaan aikaisemmin. Kaikki kolme koetta antoivat kuitenkin saman tuloksen.”

Zeidan korostaa että kivuntunteen aleneminen ei tarkoita tuntoaistin häviämistä. Tehdyt kalibroinnit viittasivat pieneen tuntoaistimuksen vähenemiseen sähköärsytyksessä, mutta sähköiskusta johtuva kivun tunne aleni merkittävästi.

“Se oli hyvin outoa. 400-500 milliamppeerin sähköiskuilla koehenkilöiden kädet nytkähtelivät edestakaisin sähkövirran stimuloidessa liikehermoja, ja kuitenkin koehenkilöt vain kysyivät ‘A 2?’ (’2′ merkitsi sähköiskua, joka aiheuttaa matalaa kipua). Se oli todella yllättävää” hän sanoo.

Zeidan arvioi että tietoisuusmeditaatio alentaa kivunkokemusta, koska se kouluttaa koehenkilön aivot huomioimaan vain käsillä olevan hetken tuntemuksia, sen sijaan, että he odottaisivat tulevaa kipukokemusta tai piehtaroisivat aikaisemman kivun aiheuttamassa ahdistuksessa.

“Tietoisuusmeditaatio opettaa heille, että häiriöt, tunteet ja tuntemukset ovat vain ohimeneviä, eivätkä ansaitse tulla nimetyiksi tai tuomituiksi, koska kokemisen hetki on jo mennyt ohi” Zeidan arvioi. “Meditoinnin harjoittelun avulla he pystyvät huomioimaan kivun, kokemaan sen, mutta päästämään siitä irti. He oppivat palauttamaan huomionsa takaisin nykyhetkeen.”

Uudet tutkimustulokset ovat arvokkaita siksi, että työläänä pidetty meditointi onkin paljon helppokäyttöisempi apu kivunhallintaan kuin on oletettu, koska kaikki mitä tarvitaan on lyhyt ja yksinkertainen koulutus. Jopa yksin tehty harjoitus voi vaikuttaa, arvelee Zeidan.

“Hienoa että helpoimman ja yksinkertaisimman keinon päästä meditatiiviseen tilaan huomattiin helpottavan suuresti kivunsietoa. Ihmiset jotka haluavat hyötyä tästä tekniikasta, voivat löytää tarvittavan opetusmateriaalin vaikka internetistä, ilman henkilökohtaista opettajaa” Zeidan sanoo. “Kaikki mitä tarvitaan, on pieni aivojen käyttö, kivun kokemisen muuttaminen, ja jo se voi olla tarpeeksi vähentämään kivun tuntemista.”

Tutkimuksen tekivät psykologit Fadel Zaidan, Nakia S. Gordon, Junaid Merchant ja Paula Goolkasian.

Lähde.

Kirjoitin Tajunta undergroundiin kommentin Illuminati-keskusteluun, jonka ajattelin sopivan myös blogaukseksi.

Weishauptin alkuperäistä salaseuraa lukuunottamatta Illuminati on historiallisesti pelkkä fasistien ja fundamentalistikristittyjen kehittämä työkalu juutalaisten, kommunistien ja liberaalin ajattelun mustamaalaamiseen. Weishauptin salaseuralla ei taas ole kaikkien muiden 1700-luvun salaseurojen sekamelskassa historiallisesti juuri minkäänlaista painoarvoa.

Vuonna 1919 ilmestyi Nesta Helen Websterin kirjoittama kirja World Revolution, jossa tämä fasismiin kallellaan oleva “historioitsija” kaiveli historian hämäristä Weishauptin Illuminatin uudestaan päivänvaloon ja väitti järjestön olleen niin Ranskan vallankumouksen, Venäjän vallankumouksen kuin Euroopan hullun vuodenkin taustalla. Samoihin aikoihin ilmaantui julkiseen tietoisuuteen myös väärennetty Siionin viisaiden pöytäkirja (joka on hyvin vahvasti nykyaikasen antisemitismin taustalla), ja näistä syntyi varsin hämärä, mutta yleisöä kiinnostava keitos. Myös eräät isot kihot kiinnostuivat Websterin teorioista omia etuja ajaessaan, esim. Churchill ristiretkellään bolsevikkejä vastaan ja riistokapitalistin arkkityyppi Henry Ford ideologisessa sodassaan niin sosialisteja kuin ammattiliittojakin vastaan.

Näppäränä aseena juutalaisia ja kommunisteja vastaan Illuminati kiinnosti myös Yhdysvaltojen funtamentalistikristittyjä, sillä maallistava ja liberalisoiva yhteiskunnallinen muutos voitiin laittaa saatanallisista lähtökohdista vaikuttavan, hallituksiin soluttautuneen Illuminatin syyksi. Parhaan vastaanoton Websterin kirja sai luonnollisestikin Ku Klux Klaanissa.

Websterin jalanjäljillä jatkoi juutalaisvihaaja ja okkultisti William Dudley Pelley, joka oli mm. perustamassa järjestöä Christian Identity, oli kristillisen puolueen presidenttiehdokas ja perusti fasistisen Hopeapaita-järjestön, Mussolinin mustapaitojen ja Hitlerin ruskeapaitojen mallin mukaan. Seurasi paljon puhetta Illuminatista ja synagogien polttelua.

Toinen maailmansota sotki useimmat fasistiset liikkeet ja Illuminaatitkin unohtuivat vähäksi aikaa, kunnes nousivat jälleen tapetille kristillisen oikeiston toimesta. Tällä kertaa Illuminatin agendoiksi nähtiin hippiliike ja liberaali politiikka yleensä.

Erityisesti abortinvastustajat näkivät aborttien hyväksymisen olevan Illuministien ovelan salajuonen vähentää kristittyjen syntyvyyttä. Seurasi paljon puhetta Illuminatista ja aborttiklikinkoiden polttelua.

Jälleen uudelle, nykyiselle Internet-myyttien tasolle Illuminatin nosti Tim LeHayen ja Jerry B. Jenkinsin järkyttäviä määriä myynyt 16-osainen kirjasarja Left Behind, jonka elokuvaversioita on voinut katsella myös kotimaiselta TV7-kanavalta. Siinä Illuminati nähtiin suoraan Luciferiin yhteydessä olevana järjestönä. Kirjasarja lähtee tilanteesta, jossa Illujen toimesta laboratoriossa synnytetty kommunisti Nicolae Jetty Carpathia pääsee YK:n johtoon ja lupaa rauhaa ja järjestystä, mutta onkin itseasiassa itse Antikristus. Illuminati on näin yhdistety ilmestyrkirjan profetioihin. Illuminatin pyrkimyksiin kuuluu heikentää kristittyjä liberalisoimalla maailmaa, minkä tarkoitus on johtaa yhteiskunta sekasortoon ja kaaokseen ja lopulta apokalypsiin. Apuna käytetään sosialismia ja New Agea, jotka on verhottu liberaalin humanismin taakse. Myös Persianlahden sodasta alkanut sotilasteknologian kehitys on tarkoitettu Viimeisen taistelun välineeksi, joten myös asevoimat yhdessä Valkoisen talon kanssa on sekaantunut Illuministiseen juoneen.

Tällaisia taustoja löytyy siis niiden kivenkovien faktojen takaa, joihin moderni Illuminati-mytologia nojaa.

Lähteenä Jukka Niemisen Hermeetikko-lehteen nro 7 kirjoittama artikkeli Illuminati salaliittoteorioissa, jonka lähteenä Markku Ruotsilan kirja Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Etusivun thumbnail-kuva: Spinneyhead.

En tiedä miksi quantum entanglement on käännetty suomeen lomittumiseksi, millä ainakin arkikielessä on varsin eri merkitys kuin enganlementilla. Oli miten oli, lomittuminen on eräs niistä meitä esoteerikkoja erityisesti kiinnostavista kvantti-ilmiöistä.

Käytännössä lomittuminen tarkoittaa sitä, että toisiinsa yhteydessä olleet elektronit pysyvät “telepaattisesti” “tietoisina” toistensa tiloista, oli välimatka kuinka pitkä tahansa. Perinteisesti tiedemaailma on tyrmännyt telepatiasta innostuneet hörhöilijät väittämällä, että kvanttiefektit toimivat ainoastaan mikroskooppissa systeemeissä. Tämä on kuitenkin pelkkä myytti. Uudempien tutkimusten mukaan kvanttilomittumisella on vaikutusta myös makroskooppisessa maailmassa ja jopa orgaanisissa systeemeissä. Esimerkiksi fotosynteesin on todettu käyttävän kvanttilomittumista hyväkseen.

Kvanttilomittumisen vaikutukset jokapäiväisessä elämässämme eivät ole näkymättömiä siksi, että ne olisivat olemassa vain mokelyylitasolla, vaan siksi, että olemme molekyylillämme jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristöön, ja jatkuvien lomittumisten pommittamana. Lukemattomat lomittumiset nollaavat toinen toisiaan, seuraa ns. dekoherenssi.

Laboratorio-olosuhteissa kvanttilomittuminen pystytään pitämään yllä jos mitään ulkopuolista häiriötä ei päästetä sotkemaan elektrodeja. Luonnossa on kuitenkin havaittu dekoherenssista huolimatta kymmen-, jopa satakertaisia aikoja kvanttilomittumisen pysyvyydessä mm. lintujen magnetismille herkissä molekyyleissä, joita linnut mahdollisesti käyttävät suunnistamisen apuna.

Dean Radin ennustaakin näiden tutkimusten trendiä seuraillen valtavirtaneurologien alkavan tutkia kaksosten ja emotionaalisesti bondaavien parien aivojen kvanttilomittumista. Tutkimustuloksia tullaan ylistämään telepatian tai “täysin uuden, ennennäkemättömän” ilmiön löytämisestä.

Tietenkin paratieteisiin vakavasti suhtautuvat tutkijat ovat tutkineet telepatiaa jo vuosikymmeniä, Radin itse mukaanluettuna, mutta hän ei selkeästikään näe nykyisen kielteisesti paratieteisiin suhtautuvan arvomaailman murtumisen olevan mahdollista kuin kvanttineurologian kehittymisen kautta.

Lähteet: Scientific American ja Dean Radin.

Pystytin Tajunnalle keskustelufoorumin: Tajunta underground. Sinne siis kaikki joukolla vaihtamaan mielipiteitä ja olemaan sosiaalinen. Foorumin viilailu on vielä pahasti kesken, joten nyt on mainio mahdollisuus olla vaikuttamassa asioihin, ja olla tekemässä mieleistä tajunnallista foorumia.

Sosiaalinen voi olla myös yhteisöpalvelujen kautta, niinpä tein Tajunnalle myös Facebook-groupin. Sinnekin siis liittymään sankoin joukoin.

Henkilökohtaisesti taas vältän tällä hetkellä kaikkea sosiaalista kanssakäymistä, sillä kaikki aika menee kirjoittamiseen. Otin nimittäin osaa NaNoWriMoon. Nano, eli National Novel Writing Month on marraskuun ajan pyörivä kollektiivinen voimanponnistus, jonka aikana kaikkien osallistujien on tarkoitus saada kirjoitettua täysipitkä romaani.

Oman tekeleeni edistymistä voi seurata tuolta. Tällä hetkellä olen vielä sanatavoitteessa, mutta koville ottaa, 1700 sanaa päivässä on meikäläisen kirjoitustahdilla aikamoinen haaste. Olen kuitenkin luottavainen jaksamiseeni, ja olisihan se nyt noloa lopettaa kesken, varsinkin nyt kun on tullut julkisesti jo asiaa hehkutettua

Oma tarinani kulkee työnimellä Kointähti ja on pohjimmiltaan ihmissuhdetarina, tosin ryyditettynä okkultistisilla ryhmittymillä ja ripauksella fantasiaa. Luonnollisesti.

4.9.2009 Rajatiedon keskuksessa pidetty keskustelupaneeli otsikolla “Ratkeaako ufojen arvoitus?” Mukana keskustelupaneelissa ovat Tapani Koivula, Atso Haapanen, Ilpo V. Salmi, Jaakko Närvä ja Jorma Elovaara. Paneelin puheenjohtajana toimii Jani Lassila.

Tapani Koivula on harrastanut ufotutkimusta jo 40 vuotta ja erikoistunut erityisesti ufokontakteihin. Häneltä on ilmestynyt kaksi ufoaiheista kirjaa, joista parhaiten tunnetaan teos “Ufojen kosminen viesti”. Viime vuosina Koivula on johtanut Suomen ufotutkijoiden toimintaa.

Atso Haapanen on useita teoksia julkaissut sotahistorioitsija, jonka uusin kirja käsittelee sota-arkistosta löytyneitä ufotapauksia. Nyt syksyllä ilmestyvä julkaisu on erityisen ajankohtainen, koska monet maat ovat viime aikoina ufotapauksia jo julkaisseet – onko nyt Suomen vuoro?

Ilpo V. Salmi on eläkkeellä oleva vararehtori ja Skepsiksen entinen puheenjohtaja, joka toimii Tieteellisen seurain valtuuskunnassa aktiivisena kansanvalistajana. Hän on perehtynyt tähtitieteeseen ja havaintopsykologiaan, jotka ovat keskeisiä tieteenaloja kysyttäessä onko ufoja ylipäätään olemassa ainakaan missään kiinnostavassa merkityksessä.

Jaakko Närvä on ufoista väitellyt uskontotieteilijä ja entinen Suomen ufotutkijoiden varapuheenjohtaja. Hänen asiantuntemuksensa ulottuu ufouskovaisuudesta uskonnollisuuden vaikutukseen ufotutkimuksessa.

Jorma Elovaara on entinen kirjakustantaja ja legendaarinen radiotoimittaja, jonka monet tuntevat New age aatteen pioneereina Suomessa.

Olen pyöritellyt ajatusta elokuvantekemisestä. Esoteerisen, initiatoorisen, okkuttisen elokuvan, tai mitä mystiseltä kalskahtavaa termiä haluaakaan käyttää. Olen pitkään ollut kiinnostunut harrastelijavoimin tehtävän elokuvan mahdollisuuksista ja vapauksista yhdistettynä ammattiosaamiseen. Hauskanpidon, intuitiivisen tekemisen ja hyvännäköisen lopputuloksen yhdistelmästä. Nyt siis yritän kasata jonkinlaista pientä ydinporukkaa kehittelemään ja puuhastelemaan tällaisen elokuvan parissa.

Vaatimuksena on tietenkin kiinnostus elokuvantekoon, mutta myös kiinnostus omituisiin, mystisiin ja taianomaisiin aiheisiin. Myös Pääkaupunkiseudulla asuminen olisi plussaa, jotta tekeminen käytännössä sujuisi liukkaasti. Se mitä tähän mennessä olen asiasta kelaillut, yhdistelisi vapaasti teemoja Alejandro Jodorowskyltä, The Invisiblesistä, Lynchiltä, burleskista, tarot-symboliikasta, salaliittoteorioista, kauhuelokuvasta, psykomaantieteestä ja sirkustaiteesta. Homma kulkee tällä hetkellä projektinimellä Helsinki Esoterica.

Kehotan kaikkia asiasta kiinnostuneita ottamaan pikaisesti yhteyttä, ja pistämään sanaa kiertämään. Mielellään hiljaa kuiskaten.

vonqlippoth(ät)tajunta.net