Tajunta

Olikohan Alan Moore joka sanoi, että sarjakuva on kaikista teiteenmudoista maagisin. Alan pikkuhiljaa uskoa tuohon väitteeseen ja uusin sarjakuvahankintani tukee väitettä parhaansa mukaan. Alejandro Jodorowskyn kirjoittama ja Moebiuksen piirtämä Incal on paitsi erinomainen sarjakuva, myös syväluotaavan symbolinen matka tietoisuuden äärelle.

Kirja suomennettiin jo joku aika sitten, mutta en ollut älyttömän innoissani sitä hankkimassa. Olin aiemmin lukenut muutamia Jodorowskyn kirjoittamia sarjakuvia, ja vaikka mies on kieltämättä nero suoltamaan herkullisia ideoita ja omintakeisia ratkaisuja tarinoiden hankaliin kiemuroihin, ovat itse tarinat jääneet hiukan puuduttaviksi ja tekstintäyteisiksi. Olin lähtenyt kapuamaan Jodorowsky-puuhun perse edellä. Aloitin Incalin spin-off-sarjasta The Metabarons, eeppisestä avaruusoopperasta, joka pelaa lähes pelkästään kreikkalaisen tragedian tarinakaavoilla. Toinen samaan universumiin (Jodoversumiin) sijoutettu tarinakokonaisuus Technopriests oli vielä turboahdetumpi ideamylly täynnä mystiikkaa, kulttuurikriittisiä piikkejä, herooista pousailua ja myyttisiä hahmoja. Juuri tuo henkilöiden ja kohtaloiden myyttiselle tasolle kohottaminen teki niistä varsin yksiulotteisia. Pelkästään kiperästä voitosta toiseen kiperään voittoon vaeltava sankari ja tarinan levottomat täyskäännökset eivät jaksaneet pitää kiinnostusta yllä loputtomiin. Pienissä osissa tuo olisi menetellyt, muttei toistasataa sivua käsittävinä jenkkialbumeina. Alkuperäiset ranskalaiset julkaisut ovatkin standardin mukaisia 52-sivuisia, ja siksi varmasti luettavampaa matskua.

Incal sen sijaan alkaa perinteikkäänä dekkariparodiana. Tulevaisuuden kaupunkikuilussa asuva resuinen R-luokan yksityisetsivä John Difool saa tehtävän salaperäiseltä ylimyskaunottarelta. Pian tarina kuitenkin muljahtaa ylifyysisille raiteille ja alkaa hengästyttävä kilpajuoksi halki 300-sivuisen tarinan aikaa ja jatkuvasti kasvavaa pimeyden mahtia vastaan, panoksena koko universumin inhimillinen elämä. Tarinan keskiössä pysyy vastahakoinen sankari Difool, joka antaa kosmisille tapahtumille jonkinlaisen inhimillisen vertailukohdan, ja luultavasti juuri siksi tarina pysyy kiinnostavana loppuun asti. Arkkityyppisiä hahmoja, mystisiä symboleja, komediaa, yhteiskuntakritiikkiä, toimintaa, seksiä, kaikkivoipaa rakkautta, fantastisia visioita ja maagista henkisyyttä ei kuitenkaan jää puuttumaan.

Aloitin tämän jutun viittauksella magiaan. Jodorowsky tosiaankin on tunnettu magiaa ja hengellisyyttä käsittelevistä töistään. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa Jodorowskyn työ klassisen Marseillen tarokkipakan restauroijana. Hän ja vanhaan kirjanpainaja-sukuun kuuluva Philippe Camoin päättivät palauttaa Marseillen tarokit, joita yleensäottaen pidetään vanhimpina säilyneinä korttimalleina, mahdollisimman lähelle alkuperäistä muotoaan. Tarkemmin voit lukea asiasta vaikkapa tuolta.

Tarokkiharrastus näkyy myös Incalissa. Tarinan henkilöt ja tapahtumat heijastelevat tarokkien hahmoja. Tarokit nähdään usein muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden, henkisen kasvun polun ensimmäisestä numerottomasta “nollakortista”, Narrista, 22. korttiin, Maailmaan. Polku tulkitaan narrin matkana, jonka jokaisella askeleella hänellä on jotain opittavaa. Useissa pakoissa Narri kuvataan käyskentelemässä kallionkielekkeellä, joka kuvaa sitä tuntematonta, johon jokaisen henkiselle tielle lähtevän on uskallettava hypätä. Incalin narri, Difool, paiskataan kielekkeeltä alas heti ensimmäisellä sivulla.

Yhtä päivänselviä tarokkiviittauksia ei tarinassa juurikaan ole, mutta symbolien bongailu on varmasti mukavaa ajanvietettä monelle tarokkiharrastajalle.

Keskieuroopassa Marseillen tarokit ovat pitäneet pintansa englanninkielisissä maissa kovasti yleistyneiden Rider-Waite- ja Thoth-pakkojen kanssa. Nämä Edward Waiten ja Aleister Crowleyn jatkokehittelemät tarokit liittyvät vahvasti Golden Dawn -ryhmän rituaalimaagiseen perinteeseen. Golden Dawn on paljolti vastuussa länsimaisen okkultismin moderneista (GD perustettiin vuonna 1888) muodoista. Jodorowskyn maaginen näkemys on ilman Golden Dawnin ja rituaalimagian taakkaa. Pääasiassa englanninkieliseen esoteriikkaan pakotetuille tämä on kuin virkistävä tuulahdus ranskalaisen okkultismin vuosisataisesta historiasta. Selkeimmin maagisen ajattelun eron näkee Jodorowskyn Holy Mountain -elokuvasta. Elokuvan magia on täysin vapaa dogmaattisista rakenteista ja avoin oivallukselle ja mielikuvitukselle. Perusta on kuitenkin rakennettu ikivanhoista esoteerisista opeista, itämaisesta mystiikasta ja alkemiasta. Ytimessä on ajatus ihmisen mahdollisuudesta transformaatioon, heräämiseen.

Transformaatioon pyrkii myös Jodorowskin oma maaginen “systeemi”, psykomagia, joka yhdistää psykoanalyysia ja magiaa. Ritualistinen elementti on vahvasti läsnä, mutta täysin muovailtavana terapeuttisena työkaluna. Jodorowsky hakee jokaisen terapioitavan historiasta tai suvusta (systeemiin kuuluu vahva käsitys geneettisestä alitajunnasta) solmukohdat, jotka avataan suoraan alitajuntaa puhuttelevan symbolisen rituaalin avulla. Freudilaista, vuosien mittaiseksi venyvää spykoanalyyttista terapiaa ei tarvita. Eräässä haastattelussa Jodorowsky antaa muutaman esimerkin psykomagiasta: miehen, joka ei tullut tarpeeksi rakastetuksi perheensä osalta, vaan tunsi siskonsa saaneen kaiken rakkauden, tulee pukeutua siskokseen ja viedä häntä itseään kuvaava pikkupoika retkelle Disneylandiin. Naista, joka tuskailee taiteen tekemisen ja rahan ansaitsemisen välimaastossa, Jodorowsky ohjaa seuraavasti. Raha on aina maskuliininen, fallinen symboli. Naisen tulee löytää omanlaisensa, hyvä, luovuudesta kumpuava raha. Rituaaliksi Jodorowsky kehottaa naista asettamaan seitsemän kultapalan vaginaansa siksi aikaa kun hän maalaa.

Enspanjankielentaitoisille tiedoksi, Jodorowsky on kirjoittanut psykomagiasta myös kirjan.

Omien sanojensa mukaan Jodorowsky tekee initatoorista taidetta. Päinvastoin kuin Hitchcockin, Jodorowskyn ei ole tarkoitus rakentaa tarinansa kaavan mukaan. Tekijä ei ennakolta määrittele kohtia, jotka säpsäyttävät, kohtia jotka lataavat jännitystä tai tekevät onnelliseksi tai muutoin ohjaa katsojan tunteita. Jodorowskyn tarinoissa kokijat voivat tuntea mitä tuntevat. Jodorowskyn taiteen tarkoitus on vapauttaa kokija ulkopuolisten suostuttelijoiden orjuudesta ja näyttää näkymättömät todellisuuden muurit. Aito taide on tie transformaatioon.

Shoppaile Jodorowskyn kirjoja verkkokaupasta.

Ystäväni Värjö kirjoittaa tutkielmaa turismista, jossa hän tutkii ilmiötä muun muassa situationistien spektaakkeliyhteiskunnan teorian kautta. Tämä teoria on näppärä työkalu pyrittäessä ymmärtämään kulutusyhteiskunnan mekanismeja, ja siksi haluankin nyt julkaista luvun Värjön tulevasta tutkimuksesta. Kappale on pitkähkö, mutta mainio johdatus spektaakkeliyhteiskuntaan, siksi kaikille aiheeseen aiemmin perehtymättömille erittäin suositeltavaa luettavaa.

2. Totaalinen spektaakkeli

Tässä kappaleessa esittelen yhteiskuntaa totaliteetin näkökulmasta. Totaliteetti on makrokäsite, joka pyrkii sulkemaan sisäänsä kaiken siinä suljettavissa olevan. Sovellan käsitettä sosiologisessa mielessä. Totaliteetti tässä tapauksessa pyrkii kuvaamaan yhteiskuntaa ja sosiaalista tilaa, jossa tuotanto, kulutus ja sosiaaliset suhteet ja käytännöt ilmenevät. Nimeän tämän totaliteetin spektaakkeliksi situationistien mukaan (katso alla).

2.1 Spektaakkelin historiaa

Mitä tai mikä on spektaakkeli? Ensimmäinen mielleyhtymä spektaakkelista on suuri näytös tai show. Määritelmä on hyvä, sillä se ei poikkea paljoakaan sanakirjojen määrityksistä. Nykysuomen sanakirja (1983. III s.v. spektaakkeli) antaa spektaakkelin määritelmäksi ilveilyn tai näytelmän. Määritelmä on kovin laiha. Collins English dictionary (1990. s.v. spectacle) määrittelee spektaakkelin laajemmin julkiseksi showmaiseksi ja erikoiseksi näytelmäksi tms.. Spektaakkelille on löydetty myös syvempiä merkityksiä. Venäläinen filosofi Mikhail Bakhtin (1984) tarkasteli karnevaalia ja spektaakkelia osana elävää kulttuuria keskiaikaisen kirjailijan Rabelaisin teosten kautta. Keskiajalla karnevaali oli toinen osa normaalia elämää. Tällöin elettiin vakaan ja vahvan hierarkkisen feodaaliyhteiskunnan sisällä. Feodaaliyhteiskunnassa sosiaalinen liikkuvuus oli vähäistä ja normit ja tavat säilyivät kyseenalaistamattomina. Ihmisten arki rakentui sykliseen aikaan, kuten esimerkiksi kylvön ja sadonkorjuun kiertokulkuun ja arki säilyi melko muuttumattomana. Aika ajoin arjen katkaisi karnevaali. Karnevaali, johon kuuluivat spektaakkeli, nauru, kiroilu ja normien murtuminen, oli katsojan ja osallistujan rajan hävittämistä. Se oli tilanne, jossa perinteiset erot ja epätasa-arvot ihmisten välillä hajosivat hetkeksi. Se oli utopistinen, tulevaisuuteen suuntautunut julkinen spektaakkeli, jolloin normit, arvot ja tavat asetettiin kyseenalaisiksi.

Ajan kuluessa karnevaali muuttui ajan myötä varjoksi entisestään. Karnevaalista tuli paraati, julkinen edelleen, mutta kontrolloitu. Nykyinen karnevaali on tilanne, jossa raja-aidat katsojan ja osallistujan välillä eivät kaadu; juhlaa, jossa normit eivät murru: ”[t]he carnival spirit with its freedom, its utopian character oriented toward the future, was gradually transformed into a mere holiday mood” (mt., 33). Tällä tavoin esitettynä spektaakkeli on nykyään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta ei millään tavalla rajoja rikkovaa. Spektaakkeli voisi tällöin olla paikallinen kesäfestivaali tai vaikkapa formulakisat. Kummassakin katsoja on katsoja ja esittäjä on esittäjä. Kummassakaan vallitsevaa tilannetta joka sijaitsee spektaakkelin, näin ymmärrettynä, ulkopuolella, ei kyseenalaisteta. Korkeintaan spektaakkelilla ladataan akkuja ja haetaan vaihtelua arkeen. Langman katsoo Freudiin, Weberiin ja Nietzscheen nojaten, että porvarillinen kapitalismi edellytti karnevalistisen hedonismin häviämistä itsehillinnän noustessa arvostuksen kohteeksi (Langman 1998, 347).

Myöhemmällä, teollistumisen aikakaudella spektaakkelia on tarkastellut Taina Syrjämaa maailmannäyttelyiden kautta, keskittyen vuosiin 1851-1915. Syrjämaa (2007) näkee maailmannäyttelyiden olleen spektaakkeleita ja niiden edistäneen teollistumisen ajan porvarillisia ihanteita. Maailmannäyttelyt olivat paitsi kansallisen kilpailun kenttiä, myös sen ajan ideologian ja ihanteiden ilmentymiä. ”Maailmannäyttelyissä edistys dramatisoitiin nähtäväksi spektaakkeliksi, jonka muodot olivat yhtä merkittäviä kuin sisällöt” (mt., 233). Niissä juhlittiin ihmisen voittoa luonnosta teknologian kehityksen kautta. Spektaakkeli on siis muuttunut keskiajan yhteiskunnan, totaliteetin, kyseenalaistamisesta sen ylistämiseen. Ihanteiden globaalia leviämistä edistivät sanomalehtien kattavat reportaasit näyttelyistä, sekä kotiyleisön suunnaton kiinnostus niihin. Syrjämaa näkee maailmannäyttelyiden yhdistäneen monet modernille ominaiset asiat, kuten visuaalisuuden, teollistuneen vapaa-ajan, matkailun, kulutuksen, massatuotannon ja sen tuoman loputtoman ja nopeasti uusiutuvan hyödykerikkauden, sekä vieraan kohtaamisen arjessa (mt., 18, 29). Maailmannäyttelyssä maailman pieneneminen, varhainen globalisaatio, ei aiheuttanut vanhan ”grand tour”-maailman murtumista, mutta kaupallisti sen ”teollisen aikakauden hengessä” (mt., 160). Maailmannäyttelyissä korostetun roolin saivat erilaiset massatuotantokoneet. Näitä koneita ihailtiin ”varauksettomasti” (mt., 194-195). Maailmannäyttelyt toimivat myös hyvänä brändäys- ja mainosareenana kansallisille ja ylikansallisille tuotteille ja tuottajille (mt., 198).

Luddiittien kritiikki oli maailmannäyttelyissä käytännössä kuollut. Spektaakkeli edusti modernia maailmaa ja massatuotantoa, massatuotantoa teollistumisen ajan hengessä. Teollistumisen aikakausi näyttää, ainakin Euroopassa, loppuneen ja yhteiskunta sen myötä muuttuneen. Vaikuttaa siltä, että olemme siirtyneet teollisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen, jossa yhteiskunta rakentuu sekä massatuotantoon, että massakulutukseen. Tämän huomion tekivät ensimmäisten joukossa kansainväliset situationistit (1957-1972). Heitä johti diktaattorin ottein Guy Debord (1931-1994), joka muotoili situationistien ajattelun kirjassaan ”La Société du spectacle”, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1967 (vrt. Pyhtilä 2005). Situationistien lähtökohta on Marxilainen, mutta he tulkitsevat Marxia varsin erikoisella tavalla. Debordin kirjan nimen mukaisesti koko yhteiskuntamme on spektaakkelia. Muodostan kuvan situationistien ja muiden avulla siitä, millainen on spektaakkeliyhteiskuntamme.

2.2 Spektaakkeliyhteiskunta

Spektaakkelin määrittely situationistien pohjalta on vaikeaa, sillä spektaakkeli käsitteenä kattaa laajan skaalan erilaisia ja erilliselle vaikuttavia ilmiöitä (vrt. Debord 1987, 10). Spektaakkeli on samanaikaisesti tuotannon tavoite että sen muoto, sekä siinä eletty että siitä vieraannuttava elämä. Spektaakkeli on yksilöllisesti sisäistetty ja sosiaalisesti jaettu, mutta samalla spektaakkeli on auto jolla ajat. Spektaakkeli on kaiken kaikkiaan totaliteetti. Totaliteetti kattaa sisäänsä sekä elämän yhteiskunnassa että yhteiskunnan rakenteet, tuotannon ja sen tuotteet. Spektaakkelin tutkiminen edellyttää Debordin mukaan keinotekoista osien eristämistä kokonaisuudesta (mt., 11). Kolme keskeistä tarkastelun kohdetta ovat tuotanto, kulutus ja massamedia. Nämä kolme toimivat keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Ne ovat ikään kuin kolmion kärjet, jotka rajaavat totaliteetin sisäänsä.

2.2.1 Tuotannon spektaakkeli

Pyrin ensin selittämään spektaakkelin pohjaa; sitä, mistä spektaakkeli kumpuaa. Spektaakkelin tarkastelun alku täytyy sijoittaa teolliseen tuotantoon. Tuotantoa ei kuitenkaan saa ottaa itsestäänselvyytenä, omana tavoitteenaan. Tuotanto tuottaa jotakin, jotain, jonka Debord ja Marx nimeävät hyödykkeeksi. ”[i]n the essential movement of the spectacle… we recognize our old enemy, the commodity, who knows so well how to seem at first glance something trivial and obvious, while on the contrary it is so complex and so full of metaphysical subtleties” (mt., 35. Kursivointeja muokattu). Spektaakkeli on siis hyödykkeen liikettä. Hyödyke tulee ymmärtää laajemmin kuin esimerkiksi ämpäri. Hyödykkeen ei täydy olla käsin kosketeltavaa, sillä esimerkiksi DVD-levy, vaikka onkin konkreettinen esine, ei ole tuotteen tai hyödykkeen ydin. DVD-levyn ydin ei ole edes se bittisarja, jonka audiovisuaaliset järjestelmät muuttavat kuvaksi ja ääneksi. Sen ydin on DVD-levyn metafyysinen sisältö, elokuva, joka ei ole käsin kosketeltava, mutta joka on hyödyke yhtä kaikki. Myös etelänmatka, kauneusleikkaus ja ravintolaillallinen ovat hyödykkeitä.

Debord lainaa Marxin tavarafetismin käsitettä, joka saa ”absoluuttisen täyttymyksensä spektaakkelissa” (mt., 36. Suomennos oma). Tavarat siis saavat totaalisen hallinnan ihmisten toimissa ja heidän välisissä suhteissa. Hyödyke, joka on tavaran laajennettu muoto, kietoutuu tuotantoon, ja kumpaakin tarvitaan selittämään toisensa. Hyödykkeitä markkinoille suoltanut massatuotanto rikastutti yhteiskuntaa, ja poisti huolen eloonjäämisestä, joka on tuottamisen perimmäinen peruste (mt., 40). Tuotamme leipää jotta pysyisimme leivässä. Tarpeemme ovat tässä mielessä jo tyydytetyt, joten emme periaatteessa tarvitse enempää. Olemme jo vapautuneet eloonjäämisen kamppailusta. Kuitenkin jatkamme tuottamista ja tunnemme samanaikaisesti puutetta. Tämä johtuu siitä, että hyödyke on alkanut hallita taloutta ihmisten ’luonnollisten’ tarpeiden tyydyttämisen sijaan (mt., 40). Tätä on syytä tarkentaa. Hyödykkeen sielu on määrällinen laadullisen sijaan (mt., 38). Hyödykkeitä on siis tuotettava enemmän ja enemmän, eli tuotannon on jatkuvasti kasvettava. Tämä johtuu siitä, että käyttöarvo, joka on välttämättömyystarvikkeeseen, eli tavallaan eloonjäämisen yksikköön, olennaisesti kuulunut osa, on irtaantunut hyödykkeestä. Edes asunto, hyödyke, joka varsinkin kylmässä pohjolassa on välttämättömyystarvike, ei määräydy enää ensisijaisesti käyttöarvon mukaan. Käyttöarvon sijaan hyödykkeen arvoa määrittää vaihtoarvo (mt., 46).

Käyttöarvoa ei spektaakkelissa enää sisälly vaihtoarvoon vaan käyttöarvo täytyy selittää ulkopuolisin ”pseudo-perusteluin” (mt., 48). Koska perustelut eivät ole viime kädessä todellisia, johtaa se käyttöarvon, ja myös tuotteen vaihtoarvon alenemiseen. Hyödykkeiden käyttöarvo laskee koska hyödykkeet taistelevat toisiaan vastaan. Trendit ovat taistelun ilmentymiä ja mielikuvien rakentaminen hyödykkeestä suoria hyökkäyksiä toisia hyödykkeitä kohti (vrt. mt., 66-67). Hammastahna X tulee markkinoille. Se esittää itsensä parhaana mahdollisena, ainoana luokassaan (eli sen käyttöarvon on suuri). Hammastahna X on markkinoiden paras hammastahna vain siihen asti kunnes markkinoille ilmestyy hammastahna X², joka jo ilmaisee jo nimessään olevansa tuplasti edeltäjäänsä parempi (joskin vain illusorisesti). Hammasharja Y:n vieressä oleva hammastahna X ei ole enää entisensä, ja menettää arvoaan harjaajan silmissä. Harjaaja tuntee tarvetta hankkia hammastahnaa X², joka pysyy arvossaan vain siihen asti kunnes markkinoille lanseerataan hammasgeeli XX. Hyödykkeen käyttöarvon jatkuvasta alenemisesta johtuen ajautuu talous tuottamaan lisää ja lisää hyödykkeitä, korvatakseen määrällisesti menetetyn laadullisen arvon. Tämä hyödykkeen inflaatio on heijastuma tuotannon itseisarvosta.

Järjestelmä, joka näin perustuu jatkuvaan hyödyketuotannon kasvuun, ei voi muuta kuin toteuttaa itseään (Debord 1998 [1988], 69). Mikään ei voi tyydyttää nälkää joka ei ole lähtöisin vatsasta. Tuotannon ylijäämä, joka on luonnollinen seuraus jatkuvasti kasvavasta tuotannosta, pitää saada kiertoon, jotta myllyn pyörät pysyisivät pyörimässä. Tätä varten kuluttajan ja kulutusyhteiskunnan oli synnyttävä. Kysynnän on vastattava käsistä karannutta tuotantoa. Kysynnän kasvua spektaakkeli ylläpitää keinotekoisilla tarpeilla (Debord 1987, 51). ”The spectacle… aims to make people identify goods with commodities and satisfaction with survival that increases according to its own laws” (mt., 44). Elämme Debordin (mt., 40) mukaan kuvatunkaltaisessa lisääntyneessä eloonjääntikamppailussa (increased survival). (kts. myös mt., 35-52, 58; ).

Lisääntynyt eloonjääntikamppailu on tavallaan hyödykkeen evoluutiota, joka on toinen nimitys teknologiselle kehitykselle. Uudet innovaatiot luovat uusia hyödykkeitä. Uusi hyödyke on samalla uusi tarve. Kännykkä kaikessa kätevyydessään on käytännössä luotu tarve, keinotekoinen. Ilman kännykkää ei enää pärjää, joten kännykkä on lisättävä siihen listaan hyödykkeitä, joita ilman et tule toimeen. Kännykkä on malliesimerkki lisääntyneestä eloonjääntikamppailusta. Kännykkä on myös kokonainen tuotannonala, kuten me Suomessa hyvin tiedämme. Tekninen innovatiivisuus on spektaakkelin ylläpitämä pakko, ja innovatiivisen teknisen kehityksen tuotteiden on pakko tulla käyttöön (Debord 1998, 79-80).

2.2.2 Hyödykkeen spektaakkeli

“In societies where modern conditions of production prevail, all of life presents itself as an immense accumulation of spectacles” (mt., 1. kursivoinnit alkuperäisiä). Hyödykkeet siis ovat spektaakkeleita siinä missä koko tuotantojärjestelmä. Kun mietin esimerkiksi haarukkaa, niin se ei vaikuta kovinkaan spektaakkelimaiselta. Toisaalta maailmantähden konsertti urheilustadionilla on jo spektaakkelia perinteisessäkin mielessä. Sekä haarukka että konserttilippu ovat kuitenkin spektaakkeleita. Tämä on seurausta nykyisen talousmallin totaalisesta sosiaalisen maailman hallinasta. Yksilön kokema todellisuus (todellisuus, jossa yksilö hyödykkeitä käyttää) on riippuvainen sosiaalisesta todellisuudesta. Tämä tulee esiin kun pohtii historiallista kehitystä. Teollistumisen aikakausi muutti olemisen omistamiseksi. Kapitalisti omisti tehtaan (tuotantovälineet) ja oli siten kapitalisti. Työläinen omisti (vain) aikansa, jonka myi (hyödykeenä) kapitalistille, ja oli myymänsä ajan kautta työläinen. Kumpikin oli omistamisen kautta sitä mitä oli. Teollistumisen seuraavassa, yltäkylläisyyden vaiheessa, omistaminen liukuu olemisesta vielä kauemmas, olemukseksi (appearing). Olemus on se, josta omistaminen ammentaa arvonsa. Debord jatkaa: ”everything that was directly lived has moved away into a representation” (mt., 1; vrt. Baudrillard 1996, 203). Tällöin yksilö on sitä, mitä hänen omistamat hyödykkeensä edustavat. ”Vaatteet on mun aatteet” kuten Maukka Perusjätkä lauloi, eli oleminen palautuu hyödykkeiden hankintaan niiden saaman sosiaalisesti rakentuneiden merkitysten kautta (kts. myös Debord 1987, 10, 17).

Väite on vahva ja tulee selvemmin esiin kun sitä vertaa Bourdieuhun. Bourdieu ei tee niin suurta eroa olemisen, omistamisen ja olemuksen välillä. Bourdieu sanoo (1993, 113) symbolisen objektin (esim. takki) olevan sekä hyödyke että symbolinen objekti. Symbolisella objektilla Bourdieu tarkoittaa, että hyödykkeeseen kuuluu siis sekä käyttöarvo, että siihen implisiittisesti sisältyvä symbolinen arvo. Arvon ’määrä’ vaihtelee kentästä toiseen (vrt. Bourdieu 1984). Kenttä voi olla esimerkiksi jokin alakulttuuri, vaikkapa reggae-kulttuuri. Olet reggae-ihminen ja nostat arvoasi tässä kentässä esimerkiksi hankkimalla rastat. Rastat symboloivat kuulumistasi ko. alakulttuuriin. Omistaminen ei ole jyrkästi erotettu olemisesta. Olet, vaikka et omistaisi. Omistaminen vain vahvistaa olemustasi (ja arvoasi). Situationisteille rastat eivät enää symboloi kuulumista reggae-kulttuuriin, vaan rastat ovat kulttuuria. Oleminen on lopulta vain olemuksen kautta.

Hyödykkeen muuttuminen representaatioksi (omistamisen muuttuminen olemukseksi) johtui situationistien mielestä siitä, että rahasta tuli hyödykkeen abstrakti vastine. Raha itsessään on jo metafyysinen. Filosofi Robert Anton Wilson kysyi, mitä eroa on setelillä ja valokopiolla setelistä. Vastaus oli hänen mukaansa se, että keskuspankilla (joka painaa rahaa) on taikasauva jolla se muuttaa paperin setelirahaksi. Kaikki muut taas uskovat että keskuspankilla on tämä taikasauva ja ettei vastaavaa sauvaa ole kellään muulla. Rahalle ei ole käyttöarvoa muuten kuin vaihtoarvonsa kautta ja tämä vaihtoarvo ei palaudu mihinkään objektiiviseen (esimerkiksi euron arvo määrittyy suhteessa toisiin valuuttoihin). Raha alkoi edustaa kaikkea hyödykettä, eli koko spektaakkelia: ”The spectacle is the other side of money: it is the general abstract equivalent of all commodities” (Debord 1987, 49). Rahalla ostat itsellesi hyödykkeitä, jotka tekevät sinusta sen. Rikas ei ole rikas, jollei hän laita rahaa kiertoon ja näkyviin.

Debordin analyysi totaliteetista on hyödyllinen makrotason analyysina, sillä se asettaa monet palaset ymmärrettävästi kohdalleen. Ihmisten koettuun arkeen, siis siihen joka lopulta on sosiologisen kiinnostuksen kohteena, se ei anna vastauksia, vain eväitä tulkintaan. Spektaakkeliyhteiskuntaa tulee pitää tulkintakehyksenä. Debord tietoisesti vältti perinteistä tieteellistä lähestymistapaa, siis tapaa, jolla situationistien ajatukset olisi voitu kääntää tutkimaan ja tukemaan spektaakkelia. Tavallaan Debordin käyttäminen tutkimuksessa tulkintakehyksenä on loukkaus häntä kohtaan (vrt. Pyhtilä 2005; Debord 1987, 42, 196; Debord 1998). Esitän nöyrimmät pahoitteluni, mutta Jumalien kumartaminen oli ja on ensimmäinen synti. Päästäkseni lähemmäs koettua todellisuutta kuvatusta, täytyy etsiä eväitä siihen muualta.

Jean Baudrillard tarkasteli väitöskirjassaan ” Le Système des objets” (1968) tarkemmin tavaramuotoisia hyödykkeitä. Makrotason analyysi on melko yhteneväinen Debordin aikaisemmin ilmestyneen kirjan kanssa. Situationistien julkaisuissa Baudrillard, kaikista yhteneväisyyksistään huolimatta, sai osakseen kritiikkiä (Pyhtilä 2005). Myös situationistit saavat suitsutusta Baudrillardilta teoksissaan, joko suoraan tai välillisesti (vrt. Baudrillard 1983, 54; Baudrillard 1996 [1968], 153). Kirjassaan Baudrillard ei yritä lyödä leimaa yksilöihin teoreettisista lähtökohdista käsin, vaan pyrkii tulkitsemaan miten spektaakkeli, tai moderni yhteiskunta, vaikuttaa yksilöön ja päinvastoin. Baudrillardin mukaan yksilöt itse luovat sen oravanpyörän jossa ovat. Kulutuksen tarkoitus ei ole saada tuotannosta syntynyt ylijäämä kiertoon, vaan kulutuksen (ja siten myös tuotannon) aikaansaa kuluttajien alitajuiset toiveet nousta statushierarkiassa ylöspäin. Tämä toive tosin pysyy toiveena, vaikka kuinka kuluttaisi. Yrityksen turhuus tulee ymmärrettäväksi kun tarkastellaan tarkemmin sitä logiikkaa, jolle tavaroiden tuotanto ja kulutus Baudrillardin mukaan perustuu.

Tavarat voidaan jakaa kahteen luokkaan, malliin ja sarjaan (model and serie) (Baudrillard 1996, 137-139). Tiivistäen sanottuna malli on jotain, johon vain yläluokalla on mahdollisuus, ja sarjat ovat halpatuotantotavaraa, jotka pyrkivät imitoimaan mallia. Esimerkiksi barokkityylinen ruokailuryhmä on malli, ja huonekaluketjun versio barokkityyppisestä ruokailuryhmästä on sarja. Absoluuttista mallia ei kuitenkaan voi olla, sillä se tekisi imitoinnin tyhjäksi poistamalla eron mallin ja sarjan välillä; ts. tekemällä mallin vastineen mahdolliseksi. Malli kuvastaa siis vain eroa sarjaan, kuten porvarillisuus kuvastaa eroja työväenluokkaisuuteen. (mt., 142-143). Sarjan tuotteiden tulee myös luoda eroja toisiinsa, ja tämä prosessi ilmenee tuotteiden kilpailuna. Nämä erot tosin ovat yhdentekeviä toisiinsa nähden. Ainoastaan niiden ero malliin merkitsee jotain. Sarjatuotteiden erojen merkityksettömyys ja niiden kilpailu selittää miksi tavaroiden ja muodin vaihtuvuus on niin nopeaa. Tuotteet lupaavat mallin vastinetta, mutta eivät Baudrillardin mukaan mitenkään voi lunastaa lupauksiaan.

Ostamme myös tavaroita, joiden statusarvon luulisi olevan vähäinen, kuten vaikkapa suihkusaippua ja kahvinkeitin. Näidenkin tavaroiden käyttöarvo on silti toissijainen statusarvoon nähden. Kaikki tavarat ovat menettäneet ensisijaisen merkityksensä tavaroina. Kaikki tavarat väittävät olevansa funktionaalisia, samoin kuin ”kaikki hallinnot väittävät olevan demokraattisia” (mt., 63. Oma suomennos). Tavarat ovat ensisijaisesti symbolisia ja vasta toissijaisesti funktionaalisia. Kaupan kodinkoneosasto on täynnä kahvinkeittimiä, joilla on symbolinen arvo. Neutraalia kahvinkeitintä ei ole. Kahvinkeittimen funktio on keittää kahvia, mutta pakotettu valinta (vaikka itse valitsisit sokkona keittimen, on valinta kahvinkeittimien välillä silti tehty) asettaa kahvinkeittimelle muitakin funktioita. Ihminen on pakotettu ilmaisemaan itseään tavaroiden kautta (kts. personalisaatio alla). Kun ostat kahvinkeitin X:n jätät samalla ostamatta kahvinkeitin Y:n. Tämä valinta kertoo sinusta jotain. Tuotteet ’haluavat’ toimia ikään kuin ihmissuhteiden sijaisina (mt,. 125).

”This is the ideological function of the system: increasing status is nothing but a game, for all differences are integrated in advance” (mt., 153). Tavallaan siis nykyinen yhteiskunta on aivan yhtä staattinen kuin feodaalinen yhteiskunta. Erona tähän on se, että uskomme liikkumisen statushierarkiassa ylöspäin olevan mahdollista, ja tuo mahdollisuus aukeaa kuluttamisen kautta. Olemme vankeja jotka rakastavat kahleitaan niin, ettemme huomaa niiden olevan kahleita (vrt. Baudrillard 1983, 111; Baudrillard 1995, 52-53). Taustalla kuitenkin piilee tuotanto. Se heijastuu kulutukseen ja kulutus myös piilottaa sen alleen. Syy ja seuraus ovat erottamattomat, koska spektaakkelin toiminta on samalla spektaakkelin tavoite (vrt.Debord 1987, 13-14). Osallistumme palkkatyöhön, joka tuottaa tavallaan arvottomia hyödykkeitä, jotta pystyisimme kuluttamaan näitä hyödykkeitä. Kulutamme näitä hyödykkeitä, jotta pysyisimme palkkatyössä kollektiivisesti. Selvennetään tätä esimerkin kautta. Maanviljelijällä on pelto, jossa kasvatetaan biodieselin raaka-aineita. Pellon muokkaamiseen ja sadon korjaamiseen maanviljelijä käyttää koneita, jotka käyvät biodieselillä. Ylimääräisen tuotannon maanviljelijä kuluttaa joko koneisiin tai itseensä. Maanviljelijä siis tuottaa dieseliä jotta pystyisi tuottamaan dieseliä. Kuulostaa absurdille. Mutta onko tämä kaukana todellisuudesta? Vielä muutama kuukausi sitten näkyi siellä täällä valtion sponsoroimia mainoksia, jotka kielsivät ”ruokkimasta lamaa” (eli kansalaisia kehotettiin pidättäytymästä kulutksesta). Saman lauseen olisi voinut yhtä hyvin kääntää käskyksi ”ruoki spektaakkelia!”. Spektaakkelin ruokaa ovat vasarat, konsertit ja kuivat omenasiiderit; hyödykkeet. Kuluta, jotta pystyisit palkkatyössä. Työskentele jotta pystyisit kuluttamaan. Talous, joka aluksi oli selviytymisen välttämättömyyden taloutta, korvautuu talouden selviytymisen välttämättömyydellä (mt., 14, 27, 43, 51). Hyödyketaloudesta on tullut autonominen toimija.

Keskeistä tässä prosessissa on vieraantuminen. Teollistuminen vieraannutti työntekijän työstään (vrt. Marx & Engels 197?, 26-29) ja spektaakkeli vieraannuttaa työntekijän työn ulkopuolisesta ajasta, vieraantuneena kuluttajana (vrt. Debord 1987, 32). Kuluttaminen on pakko siinä kuin työntekokin (mt., 27). Siis sekä työ että työn ulkopuolinen elämä on spektaakkelin hallussa, spektaakkelimaista. Kaiken tämän spektaakkelimaisuuden alle piiloutuu vanha, epätasa-arvoinen luokkayhteiskunta. Maailma on edelleen omistajien ja orjien maailmaa.

2.2.3 Mediaspektaakkeli

Olen esitellyt kuinka sekä tuotanto että kulutus määrittävät totaliteettia ja yksilöiden toimintaa siinä. Kolmas osa on vielä käsittelemättä. Tämä on massamedia, jonka kasvava merkitys nykyisessä yhteiskunnassa on jäänyt mm. Nick Stevensonin mukaan pelkän sivuhuomion varaan nykyisissä sosiologisissa teorioissa (1995, 1). Massamedia on tavallaan liimaa, joka sitoo tuotannon ja kulutuksen yhteen ja luo niiden väliin ihmisyhteisön kulttuurin.

Situationistit pitivät massamediaa osana spektaakkelia ja sen selvimpänä ilmentymänä. Kommunikaatio ja massamedia ovat tässä yhteydessä erottamattomat (Debord 1998, 6). Situationistit puhuvat kommunikaation kielestä vieraantumisen kielenä, spektaakkelimaisena. Tämä tarkoittaa sitä, että emme puhu todellisesta, eletystä elämästä, vaan spektaakkelin esittämästä elämästä (mt., 19). Kahvihuonekeskustelut keskittyvät julkkiksiin, tv:n sarjojen juonenkäänteisiin, urheilutapahtumiin ja vieraannuttavan, yksisuuntaisesti puhuvan median tarjoamiin keskustelunaiheisiin. ”…[i]mages chosen and constructed by someone else have everywhere become individual’s principal connection to the world…” (mt., 27). Spektaakkelin puhe ei käänny ihmisten väliseksi aidoksi dialogiksi koska me puhumme spektaakkelin kautta. Tavallaan vain välitämme spektaakkelin monologia toisillemme. Tosin viime aikoina ovat nousseet suosioon ohjelmat, joissa katsojat voivat ”äänestää suosikkiaan” tai ”päättää kuka putoaa seuraavaksi pois”. Kommunikaatio on silti yksipuolista, sillä se on ennalta määriteltyä ’kyllä tai ei’ –kommunikaatiota (vrt. Baudrillard 1983). Emme kutsu vaalejakaan kommunikaatiotapahtumaksi. Lisäksi erot kilpailijoiden tai hyödykkeiden (ja esimerkiksi idols-sarjassa nämä kaksi ovat erottamattomat) ovat näennäisiä.

Baudrillardille massamedia on osa hyödykettä mainonnan kautta, mutta myös hyödyke itsessään (Baudrillard 1996, 164; kts myös Debord 1998, 69). Mainonta kertoo meille, mitä me itse asiassa kulutamme (Baudrillard 1996, 181). Mainonta on diskurssi tavaroista, tai laajemmin hyödykkeistä. Mainonnalla on myös toinen rooli. Se ei heijasta kulttuuria, vaan suojaa taustalla vaikuttavia prosesseja, jotka muovaavat sitä. Kulutus tuottaa hyödykkeiden akkumulaation ja tuotannon kasvun lisäksi myös laajempia merkityksiä. Kulutus on aktualisoitunutta mainontaa. Mainonnan kautta sisäistämme mainonnan mukana tulevan maailmankuvan (mt., 166). Tämä maailmankuva on kuva yhteiskunnasta, jossa itsensä toteuttaminen, kulttuuri ja identiteetti rakentuvat kulutuksen kautta: ”objects work as categories of objects, which… define categories of people…” (mt., 191). Tätä prosessia Baudrillard kutsuu ’personalisaatioksi’ (mt., 141). Ostaessasi tuotetta olet pakotettu valitsemaan ja valintasi määrittää itseäsi toisten silmissä. Ilman mainontaa ja massamediaa, et tiedä mitä itse asiassa kulutat ja mitä tuo kuluttaminen sinusta kertoo. Jos satut vahingossa ostamaan jotain omalle tyylillesi, itsellesi, epätyypillistä, voit olla melko siitä, että joku huomauttaa asiasta.

Mainonta kertoo, että maailma on valmis ja olet vapaa valitsemaan valmiista maailmasta itsellesi sopivimmat vaihtoehdot; mainonta siis kertoo että maailma on postmoderni. Valinnanvapaus on tosin vain formaalia vapautta ja valintojen rajattomuus on harhaa (mt., 150). Mainonta on tavallaan kuin kuvien tilkkutäkki hyödyketodellisuuden päällä. Ilman mainontaa sosiaalisen ja yksilöllisesti eletyn elämän tyhjyys (eli tuotteiden avulla rakennettu identiteetti perustuu harhaan; kts. hypertodellinen alla) tulisi esiin ja sen vuoksi mainonta kaikessa turhuudessaan on välttämätöntä (mt., 174). ”In the end advertising soothes people’s consciousness by means of a controlled social semantics…” (mt., 178).

Judith Williamson on tullut samankaltaisiin tuloksiin tutkimuksessaan. Hän tutki semiotiikan keinoin marxilaisesta lähtökohdasta mainontaa; siis hyvin samanlaisin keinoin kuin Baudrillard (vaikka ei häneen missään kohtaa viittaakaan). Hänen mukaansa: ”Advertisements are one of the most important cultural factors moulding and reflecting our life today. They are ubiquitous, an inevitable part of everyone’s lives: even if you do not read a newspaper or watch television, the images posted over our urban surroundings are inescapable. Pervading all the media, but limited to none, advertising forms a vast superstructure with an apparently autonomous existence and an immense influence.” (2002 [1978], 11).

Mainoksissa kuvat oikeasta maailmasta luovat uuden maailman. Baudrillard kutsui tätä maailmaa hypertodelliseksi, jossa kuvat, eli merkit (sign), eivät enää viittaa todellisessa maailmassa oleviin ilmiöihin, vaan toisiin, yhtä epätodellisiin merkkeihin (Baudrillard 1983). Williamson ei mene yhtä pitkälle, vaan uskoo merkkien edelleen viittaavan todellisiin asioihin. Hän huomauttaa, että tuotteen, joka on ainoa laatuaan, ei tarvitse luoda imagoa (Williamson 2002, 29). Käännyn kuitenkin Baudrillardin kannalle, vaikka hypertodellisuus saattaa olla enemmän provosointitarkoituksessa lanseerattu termi, kuin todellinen kannanotto. Mielestäni Williamson perustelee hypertodellisuuden, mutta pitäytyy kiinni silti aktuaalisissa merkityksissä (signified). Luonnollisesti tarvitsemme ruokaa ja ruualla on aktuaalinen käyttöarvo. Mutta, kuten mainitsin, ruoka kertoo meistä jotain, halusimme sitä tai emme. Ainoa laatuaankin oleva hyödyke kertoo sen käyttäjästä jotain, siis viittaa johonkin, jonka pohja ei ole aktuaalisessa, vaan sosiaalisessa todellisuudessa. Hanhenmaksa tai kaviaari ei ole eloonjäännin kannalta sen parempaa (l. käyttöarvo ’suurempaa’) kuin perunamuusi. Mutta sosiaalisessa todellisuudessa, kulttuurin kentässä, spektaakkelissa, perunamuusi ja kaviaari eivät yleensä kuulu edes samaan pöytään. Perunamuusi on merkki, joka koostuu merkityksestä, että merkitsijästä (signifier), eli objektista. Merkitsijän merkitys tulee sen yhteydessä merkitykseen, joka ei viittaa todelliseen asiaan, esimerkiksi perunamuusin tapauksessa nälänpoistoon, vaan perinteiseen suomalaiseen ruokakulttuuriin, rahanpuutteeseen, arkiruokaan ym. vastaavaan. Ne eivät ole aktuaalisia asioita, vaan toisia merkkejä.

Williamsonin analyysi tukee kuitenkin Baudrillardin tulkintaa, ja omaa spektaakkelin teoreettista rakennelmaani. Baudrillardin malli/sarja-erottelu on mielestäni elitistinen ja heppoinen, vaikka se kuvaa hyvin yhteiskunnan pyramidihierarkiaa. Malli on mielestäni otettu liian itseisarvoisena tavoitteena tuotekehityksessä, tuotannossa ja kulutuksessa. Williamsonin mukaan (mt.) hyödykkeiden statusarvo ei nouse elitistisestä mallista, vaan siitä arvosta, jonka me sille annamme. Tätä arvonantoprosessia ohjaa ideologia, joka tuotetaan uudestaan ja uudestaan, jokaisessa arvonantoprosessissa. Tämä ideologia pohjaa spektaakkelin, voisinko sanoa, postmoderniin valheeseen. Se on näkymätön, itsestään selvä ja jatkuvasti uudelleentuotettu. Eri hyödyke saa eri arvon riippuen siitä, kuka sen arvon antaa. Taustalla piilevä epätasa-arvo voi olla tiedostettu, mutta siitä ei pääse eroon, sillä kaikki keinot toimia ja toteuttaa itseään ovat spektaakkelin hallussa (vrt. Debord 1998). Tietty hyödyke ajaa osan potentiaalisista kuluttajista pois vain toisten hyödykkeiden syliin. Identifioidumme tiettyyn ryhmään, joka suosii tiettyjä hyödykkeitä, myyttisininä yksilöinä. Tämä fragmentaatio on Williamsonin (2002, 53) mukaan nykyisen taloudellisen ja poliittisen mallin selviytymisen edellytys (vrt. Debord 1987).

Williamsonin mukaan kulutamme itseämme tuotteidemme kautta. Ja tämä kuluttaja, subjekti on tuotettu mainoksissa. Mainokset antavat meidän löytää itsemme ja mainoksen merkityksen, mutta se tapahtuu mainoksen ehdoin. Subjektiviteetti ei ole avoin. Mainoksessa löydetään subjekti, jonka on päätetty jo ennakkoon. Emme siis luo subjektia, vaan kulutamme sitä mainosten ja hyödykkeiden kautta. ”We are both product and consumer; we consume, buy the product, yet we are the product. Thus our lives become our own creations, through buying; an identikit of different images of ourselves created by different products” (mt. 70). Tarve löytää itsensä eli luoda koherentti kuva itsestä, jonka mainokset ovat jo valmiiksi luoneet ja yhtiöt hinnoitelleet, saavat meidät Williamsonin mukaan (mt., 47) työskentelemään kovemmin, jotta pystyisimme ostamaan enemmän ja lopulta löytämään aidon oikean itsemme; sen, mitä me olemme koko ajan olleet, mutta jonka toteuttamiseen meillä ei ole ollut varaa. En usko tähän, vaan väitän, että spektaakkeli alkaa oman sisäisen logiikkansa mukaan pyöriä vain nopeammin ja me yritämme pysyä perässä.

Mainonta on siis tuotannon ja kulutuksen kanssa tärkeä osa spektaakkelia, mutta voiko mainonnan ja massamedian välille lyödä yhtäläisyysmerkkejä? Onhan massamediassa myös monia kriittisiä sävyjä. Klassisessa tutkimuksessaan Raymond Williams (1976 [1962]) tarkastelee massamediaa, johon hän lukee mukaan television, radion ja kaikenlaiset painotuotteet kirjoista sanomalehtiin. Hän päätyy jo tuolloin havaitsemaan että lehdet niin ulkoasultaan kuin sisällöltäänkin ovat enenevissä määrin mainosten kaltaisia. Koko massamedian tarkoitus on muuttumassa tiedonvälityksestä myymiseen; niin oman lehden, kanavan tms., kuin niiden kautta mainostavien tuotteiden. Eli massamedia näyttää seuraavan spektaakkelin logiikkaa.

Williams kritisoi massamedia-puhetta sen sisältämän massa-ajatuksen vuoksi. Ei ole olemassa yhtenäistä massaa, joka kuluttaisi viihdettä tai mediaa. Massa viittaa johonkin epäfyysiseen olioon, jonka kääntäessä kanavan päälle iltaisin syttyy tuhansissa kodeissa television ruutu päälle (mt., 106-108). Mutta massamedia ei välttämättä tarkoita tuhansien katsomaa tiettyä ohjelmaa tai lukemaa lehteä, vaan sitä, että tuhannet katsovat ja lukevat. Riippumatta sävystä, riippumatta kritiikistä, vahvistaa massamedia vain kapitalistista tuotantoa ja kulutusta levittäen formaalin, postmodernin valinnan harhaa. Kaiken kaikkiaan, jokainen osa-alue elämässä on spektaakkelin sanelemaa; spektaakkelin, joka kääntää kritiikinkin voitokseen (vrt. Debord 1998). Hyvä esimerkki tästä on Joseph Heathin ja Andrew Potterin (2005) analyysi siitä, kuinka 1960-luvun vastakulttuurikritiikki kääntyi tehokapitalismiksi hippien muuttuessa jupeiksi. ”Olen juppihippipunkkari ja vaihdan paikkaa” kuten Neljä ruusua lauloi ja jota voisi jatkaa ”…siirtymättä minnekään”.

2.3 Spektaakkelin teoria tässä ajassa

Käyttämäni teoriat ovat pääsääntöisesti yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Pätevätkö ne myös tässä ajassa? Uusintapainoksien esipuheissa tekijät järjestäen sanovat tendenssin seuranneen heidän analysoimaansa tietä ja liikemäärän (momentum) lisääntyneen. Tietenkin näin on luonnollista puhua uusintapainoksen esipuheessa. Tuskin kukaan kirjoittaa uuteen esipuheeseen, että analyysini vanhentui jo vuosikymmeniä sitten, eikä tarjoa enää nykypäivän lukijalle juurikaan eväitä tämän päivän pohdintaan.

Analyysit ovat, jos eivät profeetallisia, niin kaukokatseisia. Baudrillard on tullut synonyymiksi postmodernille ja situationistit herättivät huomiota viimeistään Pariisin kevään -68 tapahtumien analyysin jälkeen (Pyhtilä 2005). Massamedia on tullut entistä näkyvämmäksi osaksi. Kannamme sitä uuden mobiilitekniikan ansiosta taskussamme joka paikkaan. Kuka enää EI omista kännykkää?

Entäpä kritiikki, jota demokratian tilan ansioista voimme ilmaista melko vapaasti vailla pelkoa sanktioista? Vastustaminen ja maailmanparannus toteutuu kulutuksen ja tuotannon keinoin, jota erilaiset tuotteiden saamat reiluus-sertifikaatit ja eko-tunnustukset ilmaisevat (Heath & Potter 2005). Vastustuksen kautta haetaan identiteettiä, tai ilmaistaan sen hajoamista (Oksanen 2009). Vastustus ei siis eroa kulutuksesta, joka rakentuu spektaakkelissa itsensä toteuttamiseen ja identiteetin näennäiseen integrointiin tuotteisiin. Spektaakkeli näyttää vahvistuneen eikä sen suunta tai tahti ole ainakaan hidastumassa.

Spektaakkeli ei tietenkään ole se teoria, joka vihdoin kattaisi kaiken sisäänsä ja olisi joka kulmasta katsottuna täydellinen. Siinä on paljon yleistyksiä ja siitä paistaa läpi idealismi. Spektaakkelin selvin heikkous on sen totalitaarisuus, joka johtuu edellä mainituista syistä. Se yrittää imeä kaiken sisäänsä ja pelkistää poikkeukset spektaakkelin sisäisiksi ilmiöiksi antamatta ääntä poikkeajille saadakseen aikaan totaalisen kritiikin. Tämän vuoksi spektaakkeli ei voi toimia tutkimuksessa kuin kankaana, johon maalataan tarkempaa ja hienosyisempää analyysia, joka antaa äänen yksilöille. Sosiologian tarkoitus on antaa ääni niille, joilla sitä ei ole. Sen tulee liittyä osaksi suurempaa perhettä, jota mm. edustaa Paolo Freire psykologiassa ja Peter MacLaren kasvatustieteessä, ja jonka tarkoitus on tutkimuksen ja sovellusten keinoin vahvistaa yhteiskunnan marginaalisten (ei välttämättä väestomäärältään marginaalisten) ryhmien ääntä yhteisessä kakofoniassa.

Lähdeviitteet puuttuvat vielä, mutta lisään ne myöhemmin.

Kuu-kortti on niitä ensimmäisiä kortteja, joihin olen yrittänyt tarokki-innostukseni aikana syvemmin paneutua. Se on noussut esiin luvattoman monta kertaa eri yhteyksissä, ja olen aina hiukan hukassa kortin kanssa. Kuulla ei tunnu olevan yhtä selkeää tulkintatapaa, vaan symbolit piilottelevat kuin ilkikurisuuttaan jossain monimerkityksellisyytensä takana.

Marseille-tradition johdannaispakoissa Kuu on kuitenkin pysynyt lähes muuttumattomana. Kortin perussymbolit ovat taivaalla läköttävä, kasvava kuunsirppi, jonka takana täysikuu (ja yleensä 32 sädettä), kuusta satava kaste, kaksi pimeää tornia, kaksi koiraa, polku edellisten välitse sekä rantavedessä odotteleva rapu.

Marseille-tarokkien linjassa Kuu-kortti on sinänsäkin kiinnostava, että se jatkaa tarokkien selkeää feministispositivistista linjaa. Tarokkien syntyaikojen varsin patriarkaaisesta ja maskuliinisesta kulttuuritaustasta huolimatta korteissa on feminiininen puoli myös selkeästi esillä. Esimerkiksi keisarilla on keisarinna seuranaan, jopa paavilla on feminiininen puoliskonsa. Kuu siis edustaa järjestyksessä seuraavan kortin, Auringon, feminiinistä vastakappaletta. Tätä suhteellisen vapaamielisesti naisiin suhtautuvaa taustaa vasten onkin hiukan harmillista, että okkulttinen tulkintaperinne leimaa Kuu-kortin vahvasti negatiivisille konnotaatioilla. Puhutaan pettävyydestä, peloista, hulluudesta, ahdistuksesta ja alitajunnan pohjamutien vastenmielisistä olennoista.

Itse sen sijaan lähtisin tulkinnassa liikkeelle mielikuvituksesta. Siinä missä Aurinko-kortti edustaa rationaalista järjenvaloa, Kuu edustaa mielikuvitusta, fiktiota, fantasiaa ja säröytynyttä logiikkaa. Kuu heijastaa auringon valoa, mutta samalla vääristää sitä. Se antaa uusia näkökulmia urautuneisiin malleihin ja mielikuvituksellisia vaihtoehtoja järkeilyn maailmaan. Mielikuvituksessa on kuitenkin kieltämättä myös vaaransa. Fantasiaan voi upota liian syvälle ja unohtaa konkreettisen todellisuuden. Oswald Wirth tulkitsee kortin koirat ja vartiotornit juuri tämän rajan vartioiksi. Koirat haukkuvat kuuta pitääkseen mielikuvituksessaan vaeltelevan tulkitsijan hereillä, ja tornit edustavat yhteiskunnallisia rajoitteita: toinen kehottaa muistamaan järkevän käyttäytymisen ja pitämään kiinni mentaalisesta tasapainosta, toinen kehottaa ummistamaan silmänsä koko mielikuvitusmaailman olemassaololle ja kiinnittämään itsensä vain konkreettiseen, materialistiseen olemassaoloon.

Okkulttinen tulkinta esittää toisenkin vaaratekijän. Kuunvalossa on hankala erottaa värisävyjä. Hämärässä kaikki näyttää mustalta tai valkoiselta. Mielikuvituksensa luomiin todellisuuksiin uponnut matkalainen on siis vaarassa unohtaa todellisuuden sävyt ja nähdä asiat idealistisen mustavalkoisina. Maailma alkaa näyttää satujen ja tarinoiden naiivilta hyvän ja pahan ikuiselta taistelukentältä.

Kuitenkaan mitään luovaa ei syntyisi ilman mielikuvitusta. Mielikuvitus on myös muutoksen lähde. Se antaa alitajunnan pohjamudissa mylläävälle ravulle mahdollisuuden uudistumiseen ja kehitykseen. Rapu voi heittää vanhan ahtaaksi käyneen kuorensa pois ja pyrkiä rannalle, polulle kohti taivaanrantaa ja uutta auringonnousua.

Moni muukin suuren arkanan korteista käsittelee muutosta, kehitystä ja matkan taittamista. Melkeinpä uskallan väittää, että kaikkiin suuren arkanan kortteihin on nämä teemat jollain tapaa liitettävissä, joten ne eittämättä kertovat jotain tarokkien syvimmästä olemuksesta. Tähänhän viittaa myös tarokit ympyrämuotoon aseteltuina muodostuva taro-pyörä, joka jauhaa Narrin matkaa ja kasvua nollakortista Maailma-korttiin yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuu on siis myös kasvun vertauskuva. Maanviljelyperinteessä tiedettiin milloin vilja tuli kylvää, jotta se antaisi parhaimman sadon, ja tässä kasvavalla kuulla oli oma merkittävä osuutensa. Kuusta satava kaste on myös kehityksen symboli, onhan aamukasteen kerääminen alkemistien viisasten kiven etsimisen vertauskuva.

Kuu taivaankappaleena on halki aikojen kiihottanut ihmisten mielikuvitusta ja kerännyt ympärilleen rikkaan ja polveilevan symboliverkoston. Tämän syvemmälle en nyt kuitenkaan kuun symboliikassa mene, mutta palaan siihen mahdollisesti myöhemmin Papitar-kortin yhteydessä.

Ihan äkkiä en olisi uskonut että kirjoitan Tajuntaan suomi-hip hopista, mutta nyt sattui niin sopiva levy kohdalle, että pakko on mainita.

Jontin ja Jodarokin Uuden ajan avaruususkonto on jännä paketti. Räpeissä vilahtelevat niin Illuminaatti, orgoniitit, liskoihmiset, mustat maagit, NWO, 9/11 ynnä muu perinteinen salaliittomatsku. Meiningistä huokuu huoli maailmantilasta ja vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Turhautuminen purkautuu ärhäkäksi mesoamiseksi asioista jotka ovat suurilta osin liian isoja hahmotettavaksi mutta painostavat ja uhkaavat jokaisen mielenterveyttä ja itsemääräämisoikeutta. Ainakin meikäläisen on helppo samaistua kavereiden räppeihin, on tässä maailmassa kuitenkin sen verran käsittämättömiä asioita, vähänkään jos jaksaa syvemmälle vilkaista.

Jos en tuntis hiukan Jontin taustoja NWO-vastaisessa toiminnassa, niin ajoittain olisi hankala arvioida onko jannut tosissaan vai onko ufoilu ja transendentit pelkkää paranoiakulttuurista elementtejä ammentavaa läppää. Kaverit on kuitenkin kelannu asioita vakavissaan ja silloin tällöin läpi tunkeva huumori ja scifeily ei vedä mattoa juttujen alta, vaan antaa kevyen itseironisen särmän ja lisää epätietoisuuden ja epävarmuuden tunnelmaa.

Henkinen ja kulttuurinen vallankumouksellisuus saa vastapainoa kaduilta, syrjäytymisestä, turhautumisesta ja keskikaljasta ammentavista riimeistä. Soppa on mielenkiintoinen, sillä kosmologiset salaisuudet limittyvät luontevasti kaljanhuuruiseen kelailuun ja humalaiseen, jopa väkivaltaiseen uhoon valtakulttuurin pakkosyötettyjä arvoja vastaan.

Suomiräppiä on sen verran huonosti tullut kuunneltua, etten levyn musiikillisista ansioista osaa paljoa sanoa. Kai pojat asiansa osaavat. Vähän olisin toivonu ekan raidan synkähkön tunnelman jatkuvan läpi levyn, nyt fiilikset heittelehtivät aika lailla. Pari biisiä on muutaman kerran kuuntelun jälkeen alkanut jo oikeastaan ärsyttämään, mm. J. Karjalaisen viulunvinguttelu ja Räpit vuoteen X -kappaleen laahaava naissolisti. Mutta kaikenkaikkiaan olen aika innostunut tästä levystä. Joten orgoniitti handuun ja kuolleeseen kulmaan.

Olen tässä vasta hiljattain törmännyt mainioon Hermeetikko-lehteen. Vain jokusen vanhan numeron ostaneena olikin positiivinen yllätys kun Aatma-kirjakaupassa poiketessani hyllyssä komeili uusi kiiltävälle paperille painettu, entistä ammattimaisemman näköinen Hermeetikko. Sisältökin näytti hyvältä: juttua Teslasta, Illuminaatista, Thelemasta, pyhästä Geometriasta jne. Kylläpä suomalaisia salatieteen harrastajia hemmotellaan!

Lehden aloittaa Venu Gopala Dasin artikkeli Raamatun luomiskertomuksen ja veeda-kirjojen samankaltaisuuksista. Ylimalkaisesti Raamatun historiaan tutustuneena tiesin, että seemiläisen mytologia perustuu, tai ainakin on saanut vaikutteita Veeda-kulttuurista. Artikkeli valottaa kuitenkin esim. Aatamin ja Eevan esikuvia kiinnostavasti. Das vetää myös analogioita nykytietämyksen ja veedojen välille, ja pyrkii näin selittämään veedojen kertomuksia nykytermein, sekä todistelemaan veeda-kertomusten pätevyyttä. Tällainen todistelu on aina hiukan häirtisevää, mutta vain silloin jos sen antaa häiritä. Lehdessä on myös pari muuta samassa uskomusjärjestelmässä liikkuvaa artikkelia, mitkä ei meikäläistä älyttömästi kiinnostaneet.

Lehden kiinnostavin, ja varsin “valaiseva”, artikkeli on päätoimittaja Jukka Niemisen selvitys Illuminatin asemasta salaliittoteorioissa. Yllättäen Illuminaatin juuret juontuvatkin Yhdysvaltalaiseen fundamentalistikristilliseen oikeistoon, sillä juuri nämä herättivät henkiin kauhukuvat Illuminatin ylivallasta ja luciferiaanisista suunnitelmista ihmiskunnan yhteiseksi pahaksi. Näillä milloin antisemiittisillä, milloin kommunistivihamielisillä tai liberaaleja liikkeitä vastustaneilla salaliittoteorioilla ei siis ole mitään tekemistä alkuperäisten Baijerin valaistuneiden kanssa, vaan ne ovat toimineet – ja toimivat – kristillisen oikeiston pelotteina ja poliittisina työkaluina. Illuminaatti nähdään pohjimmiltaan kristillisiä arvoja murtavana ja maailmanlopunsuunnitelmia punovana salaliittona. Tämä asettaa muuten meidät liberaalit, new agerit, humanistit, okkultistit, vapaa-ajattelijat ja muut hörhöt mielenkiintoiseen asemaan, sillä yhtäkkiä onkin niin, että ME olemme Illuminaatti.

Lehdestä suurin osa on muutoinkin Niemisen kirjoittamaa tavaraa: pari elämänkerrallista juttua, toinen Nikola Teslasta ja toinen Kolumbuksesta, sekä esoteerista historiaa Levälähden uhrilammen arvoituksen kautta ja pitkä artikkeli pyhästä geometriasta. Viimeksimainittu meni meikäläiseltä ajoittain yli hilseen, koska en jaksanut seurata monipolvisia laskutoimituksia. Sisältö on kuitenkin juuri sitä minkä näkisin Hermeetikolle kaikkein ominaisimmaksi: esoteeristen merkitysten raoettelua, hämmentäviä johtopäätelmiä (vaikkakin joskus hiukan löyhällä logiikalla) ja alkuperäistä tutkimusta sekä uutta tulkintaa vanhoista asioista; jotain mitä muualta ei löydä.

Hermeetikon voit tilata tuolta.

Hermeetikon sivulta voit lukea myös Jukka Niemisen haastattelun.

Tarokkikorttien okkulttisen tulkinnan perinne on karkeasti jaettavissa kahteen haaraan: englanninkieliseen ja ranskankieliseen perinteeseen. Englanninkielinen perinne on pitkälti seurausta Kultaisen aamunkoiton hermeettisen sääntökunnan (Hermetic order of the Golden Dawn) kehittelemistä tulkinnoista. Tästä perinteestä kumpuavat ehkä tunnetuimmat kaupalliset tarokkipakat: A. E. Waiten noin vuonna 1909 jatkokehittelemä ns. Waite-Colman-Smith -pakka, sekä Aleister Crowleyn Thoth-tarokki (noin 1944). Toista linjaa noudattaa ns. Marseillen tarokeista juonnetut pakat, joista tunnetuin lienee Oswald Wirthin noin vuonna 1889 kehittämä pelkkää isoa arkanaa hyödyntävä pakka. Myös Marseillen pakkaa itsessään käytetään Ranskankielisessä perinteessä laajasti. Marseillen pakka onkin vanhimpia tunnettuja korttimalleja tarokin historiassa, ja siksi erityisasemassa aina tarokkisymboliikkaa pohdittaessa. Kaikki okkulttisessa käytössä olevat tarokkipakkojen kuvitukset juontuvat pääpiirteittäin Marseillen tarokkien symboliikasta.

Marseillen pakan kuvakieli on selkeästi keskiaikaista ja kristillistä. Muutamia kummallisuuksia toki tarokkeihin mahtuu, kuten naispuolinen paavi. Tarokkien myöhempi okkulttinen kehitys on pyrkinyt häivyttämään kristillistä perinnettä ja hakee esoteerista symboliikkaa myös kristillisyyden ulkopuolelta, ehkä selkeimmin egyptiläisestä symboliikasta.

Egyptiläinen vaikutus näkyy myös Kohtalonpyörä-kortissa, jota nyt tutkailen tarkemmin.

Kortin perusteemat ovat pyörä ja kahdesta neljään myytillistä olentoa pyörän ympärillä. Yksinkertaisin malli teemasta on Golden Dawn -tarokkien (ainakin Robert Wangin että Ciceron pariskunnan versioiden, Golden Dawnin edellytti jokaisen initiaatin tekevän itselleen henkilökohtaiset tarokit, joten mallit eroavat toisistaan jonkun verran) kortti, jossa pyörä on yksinkertainen 12-puolainen kärrinpyörä, jonka yläpuolella istuu sfinski ja alapuolella koirannaamainen, apinamainen otus. Luku kaksitoista viittaa eläinradan merkkeihin (vrt. GD:n Maailma-kortti). Alhaalla oleva eläin kuvaa ihmisen eläimellistä, maailmallista puolta, ja ylhäällä olefa sfinksi taas korkeampaa itseä. Sfinksi koostuu neljän olennon ruumiinosista: Ihmisen päästä, linnun siivistä, leijonen eturuumiista ja härän takaruumiista. Nämä perinteisesti neljään apostoliin liitetyt symbolit kuvaavat myös maailman neljää peruselementtiä. Waite käyttää myös neljän eläimen symboliikkaa, mutta lisää eläimet myös kortin neljään kulmaan, samaan tapaan kuin Maailma-kortissa.

Waitelta (tai kenties Eliphas Léviltä) on peräisin myös jossain korteissa käytetty pyörän malli jossa pyörän keskellä on heksagrammi, ja kirjaimet t, a, r ja o, jolloin teksti on luettavissa joko rota tai tarot. Rota on, kuten jo arvata ehkä saatoittekin, latinankielinen vastine pyörä-sanalle. Kirjaimistä voidaan myös muodostaa lause “Rota Taro, orat Tora Ator”, eli hiukan oikoen “Tarot-pyörä kertoo Hathorin lain.”

Marseillen tarokissa pyörä on telineeseen asetettu ja kammella pyöritettävä. Pyörää ympäröiviä hahmoja on kolme. Päälimmäisenä erillisellä tasanteella istuu kruunupäinen miekkaa pitelevä hahmo. Kaksi muuta hahmoa ovat takertuneet pyörään. Toinen menee alas, toinen ylöspäin. Esoteerinen traditio tulkitsee kolme hahmoa kolmen maailmassa vaikuttavan perusvoiman kuvaajiksi: negatiiviseksi, positiiviseksi ja neutraloivaksi voimaksi. Negatiivinen, alaspäin suuntautuva liike kuvataan usein Tyfoniksi; käärmeeksi tai demoniseksi hahmoksi. Positiivinen ja ylöspäin suuntautuva voimaa taas edustaa muinaisten kreikkalaisten palvoma jumala Hermanubis, kummallinen yhdistelmä Hermestä ja Anubista. Neutraloivaa voimaa edustaa jälleen omalla jalustallaan paikallaan pysyvä sfinksi.

Selkeimmän kuvaukseen näiden kolmen voiman luonteesta olen törmännyt Hindulaisuuden kolminaisuudessa, trimurtissa. Korkeinta olevaisuutta projisoi kolmijakoinen voima, joissa elämää synnyttävää ja luovaa voimaa edustaa Brahmā. Elämää ylläpitävää ja uudistavaa voimaa edustaa jumaluus Viṣṇu ja lopulta kaiken tuhoavaa voimaa edustaa Śiva. Hindulainen tulkinta ajan olemuksesta on kuitenkin syklinen, joten tuhoutumisen jälkeen elämänpyörä pyörähtää uuteen syntymään.

Gurdjieffiläinen gnostilais-esoteerinen kosmologia asettaa kolmen voiman periaatteen erityisasemaan korvaamaan taolaisen kosmologian dualistisen jin-jang -ajattelun. Kolmen periaate olettaa kaikissa tapahtumissa olevan aina läsnä nämä kolme voimaa. Myös absoluutti koostuu kolmesta voimasta, joista jokainen sisältää täyden tahdon ja tietoisuuden, erillisinä absoluutin tahdosta ja tietoisuudesta. Törmäyskohdissaan nämä voimat luovat tapahtumia ja “maailmoja”. Kaikissa näissä maailmoissa vaikuttavat jälleen kolme erillistä voimaa, eivätkä nämä voimat enää muodosta yhdessä absoluuttia, vaan ovat tavallaan “toisen luokan” todellisuuksia. Näiden todellisuuksien sisäiset kolme voimaa luovat jälleen kohtaamispisteissään uusia ilmiöitä ja maailmoja. Maailmojen tasojen lisääntyessä maailmoihin vaikuttavien voimien määrä lisääntyy, sillä maailmojen kolme voimaa vaikuttavat myös näiden maailmojen sisään syntyneissä maailmoissa. Gurdjieffin mukaan maailma jossa me elämme, on järjestykseltään kuudes, ja tässä maailmassa olemme kaikkiaan 96:n voiman alaisuudessa.

Karkasin nyt vähän aiheesta, mutta mielestäni Gurdjieffilainen kosmologia on hyvä esimerkki esoteerisista maailmantulkintamalleista ja niiden monimuotoisuudesta. Todellisuus nähdään pyörteenä, jossa ylemmät ja alemmat maailmat ovat jatkuvassa vaikutussuhteessa keskenään. Kuten joissakin Kohtalonpyörä-korteissa pyörän keskeltä löytyvä heksagrammi meille kertoo: niin ylhäällä kuin alhaalla.

Eräs paratutkimuksen ja paratieteiden kiinnostava piirre on tutkimusalueen hidas mutta jatkuva kaventuminen. Paratutkimus tarkoittaa paranormaalien ilmiöiden, eli ilmöiden, joilla ei ole uskottavaa luonnontieteellistä selitystä, tutkimista. Kun ilmiö saa jonkun uskottavan selityksen, tai konventionaalinen tiede laajenee käsittämään myös ilmiön paranormaaliksi luokitellun selityksen, ilmiö lakkaa olemasta paranormaali. Ilmiö jättää lapsuuskotinsa ja tieteellisten arviointien, mittausten ja ennenkaikkea tutkijoiden ja tiedeyhteisön hyväksynnän kautta ilmiö muuttuu vakavastiotettavaksi tieteeksi. Näin on tapahtunut ainakin hallusinaation, hypnoosin, plasebo-ilmiön, akupunktion jne. kohdalla.

Tämän uskoisin johtavan siihen, että paratutkijoiden on jatkuvasti löydettävä uusia tutkimuskohteita entisten huvettua (oletuksena on tietenkin tutkijaluonne, joka on kiinnostunut nimenomaan uusista ja tuntemattomista asioista ja identifioi itsensä nimenomaan paratutkijaksi, eikä välttämättä liu’u ilmiön mukana konventionaalisen tieteen piiriin). Kun tutkija on näin pakotettu suuntaamaan mielenkiintonsa entistä yliluonnollisempiin ilmöihin ja niiden selittämiseen ei-konventionaalisin keinoin, ovat ilmiöt ja selitykset yhä harvinaisempia, epäuskottavampia, mielikuvituksellisempia ja oudompia. Tämä johtaa liialliseen hyväuskoisuuteen ja kaaoksen tilaan, jossa paratutkimuksesta kiinnostuneet jotuvat seulomaan älyttömästä määrästä omituisia ilmöitä/selityksiä ne edes jokseenkin uskottavat ja rationaaliset. Tämä taas vähentää koko paratutkimuksen uskottavuutta konventionaalisen tieteen silmissä. Esim. PSI-ilmiön tutkimisen vakavastiotettavuus kärsii suuresti kun samaan aikaan puhutaan abduktio-kokemuksista, kummituksista tai kuusiulotteisilta venuslaisilta kanavoiduista viesteistä(enkä nyt tarkoita etteivätkö kuusiulotteiset venuslaiset olisi mielikuvitusta kutkuttavia tyyppejä, ja jollain tasolla varmasti vakavastiotettavia, mutta tuskin tieteellisessä mielessä). Uskottavatkin selitykset ja todisteet ilmiöistä on helppo niputtaa väheksyvästi: “tuo nyt on taas sitä paratiedettä”. Kun asia on kerrran leimattu huuhaaksi, on stigma hyvin vaikea ravistaa pois.

Paranormaalin ympärillä vallitsee siis jatkuvasti mylläävä kaaos, jossa eriasteisesti uskottavat väitteet sinkoilevat edestakaisin ja jossa jokaisella osaanottajalla on erilainen käsitys kulloisesestakin asiasta, ja useimmiten ainakin jonkinlainen mielipide mihin tahansa asiaan. Ristiriitaisia ilmiöitä, todisteita ja teorioita on mielinmäärin. Paranormaaliin ja rajatieteisiin tutustuminen on lopulta juuri tästä syystä erinomaisen opettavainen kokemus.

Mielipiteiden kaaos on kuin todellisuuden malli: koskaan ei voi olla varma asioiden paikkaansapitävyydestä, sama ilmiö koetaan hyvin monilla eri tavoilla ja kokemukset johtavat erilaisiin selitysmalleihin. Lopulta yksilö toivottavasti oppii lukemaan väitteitä ja faktoja kriittisesti ja kehittää omaa arvostelukykyään, ja viimekädessä oppii sen, että maailma toden totta on ristiriitainen paikka.

Totuus on siis aina suhteellinen käsite. Tämän ymmärtäminen vaatii kriittistä suhteutumista kaikkiin auktoriteetteihin. Kasvavaa lastakin on välillä hyvä narrata, jotta kriittinen arviointkyky kehittyisi. Lapsen on syytä oppia että kaikki mitä vanhemmat (ja sittemmin poliittiset, uskonnolliset tai tieteelliset auktoriteetit) sanovat, eivät välttämättä olekaan absoluuttinen totuus.

Lisälinkit:

• Usein kysyttyjä kysymyksiä parapsykologiasta
• Addressi paratutkimuksen edistämiseksi
• Suomen parapsykologian instituutti
• Suomen parapsykologinen tutkimusseura ry.
• ParaNetin tutkimusarkisto

Muistakaas katsoa tänään 20.30 Teemalta toinen osa kolmiosaisesta dokkarista Islamilainen retriitti. Siinä kourallinen eritaustaisia brittejä sysätään suufilaiseen retriittiin tarkoituksena johdattaa heidät suoraan kosketukseen Allahiin tai ainakin herätellä jotain pyhyyden tuntemuksia.

Ensimmäisen osan kiinnostavin anti oli pieni kahnaus, joka syntyi “klassisen islamin” – kuten retriitin ohaajat suufilaista islamin muotoa kuvaavat – ja nykyaikaisen dogmaattisen islamin välisistä opillisista eroista. Suufilaisuus on islamin mystiikkaa, jossa vähät välitetään dogmaattisista opeista, ja pyritään suoraan Jumalyhteyteen, usein ekstaattisten tekniikoiden avulla. Ekstaattisuus on tietenkin “tapaislamistille” yhtä omituista ja pelottavaa kuin vahvasti ekstaattiset herätysliikkeet tavan luterilaiselle kirkkoväelle.

Toinen kiinnostava teema on erilaisten ihmisten taipuminen henkisyyteen, “herääminen” kohtaamaan mystiset kokemukset. Joku porukasta uppoaa heti sanojen ja rituaalien kauneuteen, joku itkee silmänsä pihalle sisäisistä myllerryksistä, kolmatta ei voi vähempää kiinnostaa. Mielenkiinnolla odotan miten kaksi seuraavaa seurattavaa viikkoa etenee. Kuukauden eristyksessä ja ohjauksessa saadaan epäilemättä aikaan melkoinen henkinen mylläkkä kenen tahansa todellisuustunneleissa, varsinkin jos mukaan on lähtenyt vapaaehtoisesti ja ennakkoluulottomasti.

Toinen osa uusitaan ensi sunnuntaina, ja kolmas osa tulee sitten taas maanantaina.

Linkki

Kaksi jälkimmäistä osaa löytyy muuten Google videosta, mutta ekaa osaa ei oo tullu vastaan paitsi kuolleena torrenttina.

Magia ja uskonto on äkkiseltään helppo nähdä kuuluvan samaan maailmankuvaan, onhan kummankin peruspyrkimys luoda yhteys transendentteihin voimiin. Näillä on kuitenkin myös pohjimmiltaan merkittäviä eroja. Uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit osoittavat alistumista ylemmän voiman tahtoon. Leimallista on Jumalan pyyteetön palvominen, ylistäminen ja vastoinrikkomusten alituinen hyvittäminen. Magialle taas on ominaista pyrkimys ottaa valta yli luonnon, sattuman ja henkiolentojen, tai vähintäänkin toimia näiden kanssa tasavertaisina. Tarkoitus on ohjailla luonnolliset tapahtumat oman tai yhteisön tahdon mukaisiksi. Vanhimmat tunnetut maagiset käytännöthän pyrkivät juuri tähän: turvaamaan metsästysonnen tai hyvän sadon. Tietenkin esim. 100 kertaa toistettu pyyntörukous lähenee maagista mekaniikkaa, eli rajanveto voi olla joskus hankalaa. Ymmärtänette kuitenkin lähtökohtaisen eron. Rukouksen ja magian eroja pohtii myös Matti Tossavainen, tosin redusoiden magian alkukantaisuudeksi.

Moderni magia nähdään enemmän henkilökohtaisena työskentelynä ja henkisenä kasvuna kuin yhteisöllisenä toimintana, mutta itsen ja ympäristönsä hallinta on yhä erityisasemassa. Kuten joku jossain yhteydessä sattuvasti lohkaisi, magia on universumin Leatherman’s Tool. Työkalu, joka jeesaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Eräs keino hallita on ymmärtää. Maagin tulee ymmärtää ylemmän todellisuuden mekaniikka. Hänen tulee tietää millä sanoilla mitkäkin luonnonhenget, henkiolennot, enkelit ja demonit saa tekemään mitä maagi haluaa. Maagin tulee tuntea henkivaltojen nimet, piirtää tietyt sinetit, tehdä eleet, osata invokaatiot ja evokaatiot. Modernimman maagisen ajattelun puitteissa maagi ymmärtää oman psyykkeensä toiminnan, ymmärtää uskomusjärjestelmänsä mekanismit, kielen merkityksen, tuntee oman ja kollektiivisen alitajunnan, symbolit, temput…

Olli Alho vetää “Makiaa magiaa”-kirjasen artikkelissa edellisestä yhteläisyyksiä jopa viihdetaikuuteen.
Esiintyvä taikuri tuntee sleittien kulut ja on opetellut ne täysin automatisoiduiksi. Hänellä on tieto jota katselijalla ei ole. Katselijan kannalta tapahtuu ihmeitä: todellisuus ei ole enää ennustettavissa, ruutukuningatar on jossain aivan muualla kuin mihin katselija sen asetti. Ihme on kuitenkin vain katselijan havainnoissa, taikuri ymmärtää salatun logiikan ja pystyy esittämään ihmeen varmuudella, hämmentymättä todellisuuden kausaaliteetin säröytymisestä. Taikuri näyttää käsittelevän todellisuutta mielensä mukaan.

Näin magia läheneekin uskonnon sijaan tiedettä. Magia lähtee todellisuuteen vaikuttavien mekanismien ymmärtämisestä, ei uskosta korkeampien voimien armoon tai niiden arvaamattomuuden pelosta.

Myös tiedonhankinta muistuttaa tieteellistä prosessia. Uskonnon piirissä tieto tulee annettuna ja siihen tulee suhtautua vääristelemättömänä totuutena, dogmana. Maagi, tai tässä tapausessa paremminkin mystikko, luottaa vain omaan kokemukseensa, empiiriseen tutkimukseen. Esimerkiksi mietiskelyn kautta mystikko pyrkii suoraan yhteyteen Jumalaan ja hakee ekstaattisia kokemuksia. Lopulta hän saavuttaa tiedon, gnosiksen. Vaihtoehtoinen reitti voi olla syödä kourallinen kärpässieniä, langeta loveen ja hakea tieto alamaailman henkiolennoilta. Tuli tieto sitten gnostilaisittain ihmisen sisäpuolelta, jumaluuden kipinästä ihmisen sielussa, taikka keskustelussa pyhän suojelusenkelin tai jonkun muun ulkopuolisen entiteetin kanssa, on tieto aina omien henkilökohtaisten kokemusten kautta todennettua, eli ainakin henkilökohtaisella tasolla todempaa kuin dogmaattinen ja annettuna otettu tieto.

Minulla on ollut tapana keräillä eräänlaisia ohjenuoria, jotka koen helpottaviksi ajatuksiksi jokapäiväisessä elämässä, varsinkin pienissä ja suurissa kriisitilanteissa. Toinen ohjenuorien hyöty on vastaantulevan informaation seulominen. Jos pystyn sitomaan uudet ajatukset osaksi ohjenuorista syntyvää assosiaatioverkkoa, se helpottaa tiedon ymmärtämistä, sisäistämistä ja muistamista. Eräs ohjenuorista on lähtöisin itämaisperäisestä käsityksistä identiteetin luonteesta ja kehityksestä.

Nykypsykologia pitää vahvaa identiteettiä tärkeänä osana ihmisen aikuistumisprosessia ja yhtenä edellytyksenä “onnelliselle elämälle”. Tärkeänä pidetään myös ihmisen vaikutelmaa kokonaisesta minästä. Mielikuvaa siitä, että oma itse on muuttumaton ja jatkuva kokonaisuus. Vahvaa identiteettiä arvostetaan myös muissa ihmisissä (wikipedia).

Itämaiset (tai yleismaailmalliset mystiset suuntaukset, en oikeastaan osaa sanoa mistä tämä filosofia on alunperin kotoisin) ajattelijat korostavat sen sijaan identiteetin purkamista. “Egon” purkamista. He tunnustavat näkemystä, että yhtenäinen, kokonainen identiteetti on nimenomaan kokemus, ei todellisuutta. Jokainen hetki, jokainen halu, jokainen mielipide ja tilanne luo oman erivahvuisen identiteetin, jotka vaihtuvat hyvinkin nopeasti. Ihminen voi haluta jollain hetkellä jotain asiaa ja seuraavalla hetkellä on jo unohtanut halunsa, kun uusi halun kohde on näköpiirissä. Hän identifioi itsensä halun kohteen mukaan: sitten olen onnellinen ja täydellinen kun saan tuon uuden tavaran. Mikä vielä pahempaa, hän voi identifioida itsensä puhtaasti halujensa tyydyttäjäksi, kuluttajaksi.

Muutkin tunteet ovat yhtä häilyviä ja muuttuvia, vaikka tunne tuntuisi hetkessä täyttävän koko maailman. Onnistumisen ja osaamisen tunteet vaihtuvat nopeasti pettymyksiin ja sitten taas seuraavassa hetkessä kontrollin tunteeseen kun on saanut pettymyksen taltutettua ja toistettua itselleen peilin edessä että “minä olen voittaja, minä olen voittaja”… Suru ja epätoivo lamauttavat joksikin aikaa, jopa pitkiksi ajoiksi, mutta väistyvät aina lopulta jonkun muun tunteen tieltä. Ihmisen ongelma ei siis ole itsessään tunteissa, vaan niihin samaistumisessa. Pettymyksen tunteen kokenut ihminen voi helposti oppia ajattelemaan, että jostain asiasta johtuvat pettymykset jotenkin liittyvät hänen persoonaansa.

Esimerkiksi lapsi, joka pärjää syystä tai toisesta huonosti matematiikassa, alistuu pian ajatukselle “minä olen huono matematiikassa”, jolloin hänen mahdollisuutensa oppia matematiikkaa vähenevät radikaalisti. Eihän kukaan viitsi kunnolla opetella asiaa jossa on luonnostaan huono vaan mieluummin keskittyy niihin asioihin jotka ovat joskus aiheuttaneet onnistumisen tunteita, jos niitä nyt sattuu olemaan. Samoin surullinen ihminen ajattelee helposti: “Minä olen surullinen”, vaikka lopulta ihminen itse ei ole muuttunut surulliseksi, tai iloiseksi tai miksikään, vaan hän tuntee tunnetta, joka on nimetty sanalla suru. Tallaisesta mallista voi olla yhtä hankala päästä eroon kuin uskomuksesta “olen huono matematiikassa”.

Uskomuksista eroon pääsemistä hankaloittaa myös ihmismielen taipumus löytää todisteita omille uskomuksilleen. Tämä liittyy alussa mainitsemaani assosiaatioverkkojen luomiseen. Todellisuuden hahmottamisen mahdollistamiseksi ihmismieli on tottunut filtteröimään järjettömästä määrästä ympäristöstä sinkoavaa informaatiota ne palaset jotka sopivat kulloiseenkin mielen ylläpitämään todellisuusmalliin. Ristiriitainen informaatio joko sivuutetaan, unohdetaan tai selitetään todellisuuteen sopivaksi. Niinpä todisteita haitallisen identiteetin purkamiseen joutuu tietoisesti etsimään.

Identiteetti on siis jatkuvassa muutoksessa, kunnes mieli kerää tarpeeksi todistusaineistoa, joko määrällisesti tai laadullisesti. Esimerkiksi shokit ja “katastrofit” ovat vahvova tekijöitä mielen muutokseen, pääasiassa siksi, että shokeeraava tilanne jättää pysyvämmän ja selkeämmän muistikuvan tilanteesta. Toisaalta uuden tutkimuksen mukaan onnellisen minäkuvan luomiseen vaikuttaa enemmän pienet jatkuvat onnentunteet kuin kertarysäykset. Kaikki tämä jokatapauksessa luuduttaa mielikuvan itsestä. Ja tämä mielikuva on pelkkä mielen luoma harha.

Tämänkaltainen ohjenuora avaa mahdollisuuksia kahtaalle. Ensinnäkin identifioituminen epäonnistujaksi jossain tehtävässä on mahdollista kääntää mahdollisuudeksi oppia hallitsemaan mitä tahansa inhimillisten kykyjen piirissä olevaa asiaa. Oppimisen voi siis nähdä rajattomana mahdollisuutena. Tietenkin joitakin geneettisiä rajotteita on, mutta aivotutkimus on antanut viimeaikoina rohkaisevia tuloksia asian suhteen. Harjoittelun on todettu vaikuttavan aivojen neurologiaan, joten syntymässä annetut ominaisuudet eivät enää ole rajoite siinä mitassa kuin aikaisemmin on ajateltu.

Toisaalta tunteiden, halujen ja tarpeiden käsittely helpottuu. Ne voi nähdä ohimenevinä mielitekoina ja mielentiloina, vaikka ne kuinka tuntuisivat sillä hetkellä pysyviltä. Tietenkään negatiivisista tunteista ei pääse tyystin eroon (eikä positiivisista edes halua). Ahdistus voi tottakai lamauttaa kuten ennenkin, mutta tieto siitä, että tila on lopulta ohimenevä ja pelkkä mielentila, on vapauttava ajatus. Tunteelle vastaan paneminen, siitä väkisin irti rimpuilu aiheuttaa mielensisäisen konfliktin ja tekee tunteesta entistä voimakkaamman. Lisäksi konflikti itsessään aiheuttaa kärsimystä. Tärkeintä on siis tunteiden huomioiminen, niiden tunnistaminen, seuraaminen ja niihin reagoimattomuus. Eräs ystäväni oli saanut joltain buddhalaismunkilta tätä nuoraa noudattavan ohjeen tupakoinnin lopettamiseen: tutki itseäsi kun tupakanhimo iskee. Huomaat että himo on ohimenevä asia. Älä reagoi, anna sen mennä ohi.

Uudempaa persoonallisuuden tutkimusta käsittelevässä kirjassa Multiplicity: The Groundbreaking New Science of Personality kirjailija Rita Carter käsittelee identiteetin moninaisuutta. Voit lukea Carterin haastattelun tuolta tai testata persoonallisuutesi moninaisuutta. Vaikka Carterilla on esittää uusimpia neurologisia ja psykologisia tutkimuksia aiheesta, kovin mullistavia ja maatajäristyttäviä itse ideat eivät ole. Esimerkiksi kreikkalais-armenialainen mystikko G.I. Gurdjieff on painottanut ykeyden puutetta ihmisessä. P.D. Ouspenskyn kirjassa “Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta” hän kuvailee elävästi ihmisen häilyntää eri identiteetistä toiseen ja näiden ristiriitaista käyttäytymistä:

“Ne kaikki kutsuvat itseään ‘minäksi’ pitäen itseään herroina eikä niistä kukaan halua tiedostaa toista. Jokainen on kalifina tunnin ajan ja tekee mitä haluaa ottamatta mitään huomioon, ja myöhemmin muiden täytyy maksaa siitä. Eikä niiden joukossa ole minkäänlaista järjestystä. Se, joka pääsee niskan päälle on herra. Hän ruoskii jokaista joka puolelta eikä välitä mistään mitään. Kuitenkin seuraavassa hetkessä toinen anastaa ruoskan ja kurittaa ja löy häntä. Ja niin se jatkuu ihmisen koko elinajan. Kuvitelkaa maata, jossa jokainen voi olla kuningas viiden minuutin ajan ja tehdä kuningaskunnalla mitä tahtoo. Sellaista on elämämme.”