Teeman kirjoina mm. Marikka Bergmanin uutuus, rehellinen opintomatka suoritushulluuden lähteille, Pientä elämää etsimässä sekä Alexander von Schönburgin manifesti kerskakulutusta vastaan Tyylikkään köyhäilyn taito. Älä myöskään unohda Tom Hodgkinsonin suosittua, hillittömän nokkelaa joutilaisuus-sarjaa.

Tutustu teeman kirjoihin täältä.

Kirjassa esitellään myös liuta jollain tapaa henkimaailman kanssa tekemisissä olleita henkilöitä. Esimerkiksi Crowleyn tai Gurdjieffin kaltaisten merkittävien esoteerikkojen elämänkerran tiivistäminen pariin sivuun tekstiä on mahdotonta, eikä voi tehdä millään tavalla oikeutta miesten monikerroksisille filosofioille. Kirjan teeman mukaisesti kerroksista onkin valittu ne oudoimmat ja raflaavimmat.

Ensyklopedia edustaa paranormaaleja aiheita käsittelevien kirjojen viihteellisintä päätä, kutkuttavia tarinoita ja anekdootteja. Varsinainen nykyaikainen paranormaalin tieteellinen tutkimus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Aidosti selittämättömiksi jääneet ilmiöt tuppaavat hautautumaan huijausyritysten ja huijausspekulaatioiden alle. Kirjan viihteellinen, jopa piruileva asenne on ajottain hiukan ikävä, niin paljon ylenkatsetta riittää paranormaaleihin asioihin vakavasti suhtautuvia kohtaan. Toisaalta selittämättömiä asioita ei aina kannata niin vakavasti ottaakkaan. Tärkeintä on muistaa, että maailma todellakin on aika outo paikka. Siitä ensyklopediaan kootut tarinat ovat oivallisia esimerkkejä.

Jani Kaaro tarjoutui antamaan pienen haastattelun kirjan tiimoilta. Seuraavassa siis muutama sähköpostitse esitetty kysymys ja vastaus.

Von Qlippoth: Kuinka innostuit kirjottamaan tietokirjan oudoista asioista?

Jani Kaaro: Huomasin, että yleissivistyksessäni on kiusallinen aukko. Vastaan tuli käsitteitä Atlantiksesta psykokinesiaan, mutta en tiennyt niistä käytännössä mitään. Kun eräänä iltana sitten googletin niistä tietoa, huomasin, että niillä oli pitkä ja monipolvinen historia. Googletin lisää ja kohta olin “sisällä” outouksissa jo kyynärpäitä myöten. Jossakin vaiheessa aloin ajatella, että tästä voisi tulla kirja. Rajatieto ja new age kuuluvat myös lapsuuteeni. Äitini kuuluu siihen sodan jälkeiseen suureen sukupolveen, joka mielestäni muodostaa new agen suuren yleisön Suomessa (mikä sinänsä on mielenkiintoinen sosiologinen ilmiö.) Kotonani oli Jeesus, Buddha, parantavat yrtit ja ufosieppaukset samassa kirjahyllyssä, kaikki sulassa sovussa keskenään. Näin minulla ei ollut negatiivista ennakkoasennetta aihepiirin juttuja vastaan. Vaikka se saattoi kuulua kategoriaan “äidin rasittavat jutut”, en suhtautunut siihen vastenmielisyydellä.

VQ: Kuinka määrittelet “oudon asian”?

JK: Tällaista kirjaa tehdessä joutuu luonnollisesti tilille siitä, miksi siellä on tiettyjä asioita ja tietyt asiat puuttuvat. Minulla ei ollut mitään kovin selkeää kriteeriä, jonka perusteella olisin toisia juttuja sisällyttänyt ja toisia en. Halusin, että kirjan asiasanoissa olisi jotakin salaperäistä, yliluonnollista ja selittämätöntä hohdetta. Muistan kun itse teini-ikäisenä näin kuvia levitoivista fakiireista ja se tuntui niin kiehtovan oudolta ja jopa pelottavalta – sellaisen kokemuksen halusin kirjassa välittää. Viime kädessä se, mitä kirjaan tuli, perustui mutu-tuntumaan, siihen, milllaisia asiasanoja satuin löytämään ja siihen, että jossakin vaiheessa aika loppui kesken.

VQ: Mikä oli liian normaalia kirjaan laitettavaksi?

JK: Ylläoleva vastaus vastannee osin tähän kysymykseen. Eräs asiasana, jota harkitsin, oli riimut Ne jäivät kuitenkin pois siitä yksinkertaisesta syystä, että a) satuin keksimään sen melko myöhään, jolloin olin jo aika väsynyt b) riimuihin sinänsä ei liity mitään outoa, joskin sitä on käytetty monissa mystisissä perinteissä ja käytännöissä. Toisaalta, jos olisin keksinyt riimut työn alkumetreillä, kun innostusta ja voimaa riitti, olisin ehkä ottanut sen mukaan Toiseksi minulla oli suuria vaikeuksia sellaisten asiasanojen kanssa kuin astrologia ja horoskoopit. Ensinnäkin, nämä ovat aihealueita, joista on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja. Toiseksi ne ovat kaikkien tuntemia ja siten “normaaleja”. Tavoitteeni oli kuitenkin saada kirjaan ainakin suurelle yleisölle uusia ja tuntemattomia outouksia, kuten Tansanian nauruepidemia, ja siksi astrologia herätti minussa suuria turhautumia. Hetken jo ajattelin, että ulkoistaisin sen kirjoitettavaksi jollekin muulle, mutta lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että esittelen ne vain hyvin ylimalkaisesti ja annan enemmän tilaa muille asiasanoille. Astrologia on muuten viimeisiä asiasanoja, jotka kirjaan kirjoitin. Kirjahan on ensyklopedia; koetin tehdä siitä resursseihin nähden mahdollisimman kattavan.

VQ: Miksi olet päätynyt ratkaisuun sekoittaa huijauksia, uskonnonfilosofiaa, uskomuksia ja mytologiaa samaan soppaan?

JK: Halusin kirjasta nimenmaisesti mahdollisimman rikkaan sillisalaatin. Halusin näyttää, miten rikas ja perinteikäs tämä kenttä on. Siinä mielestäni onnistuin. Huijaukset tulivat mukaan sitä kautta, että olin pitänyt Tiede-lehdessä sarjaa tieteellisistä huijauksista, joten ne oli minulla valmiina kirjoitettuna. Huijaukset kieltämättä tuntuivat menevän hieman aihepiiristä sivuun, mutta toisesta näkökulmasta ajatellen, monissa kirjan asiasanoissa on ainakin herätetty hujiauksen mahdollisuus, joten huijaus on kirjassa jatkuvasti toistuva teema. Jos tämä ei kuulosta hyvältä selitykseltä, voisin sanoa, että halusin huijaukset mukaan tuomaan makua sillisalaattiin. Ajatukseni oli, että tieteellisiä huijauksia ei kuitenkaan esitellä omina asiasanoina, vaan nostetaan erillisiin laatikoihin, ja näin pääosin tehtiinkin, mutta osa päätyi taitossa asiasanoiksi.

VQ: Mistä itse olet kaiken tämän outouden kentässä eniten kiinnostunut?

JK: Mielestäni edellisen vastauksen sillisalaatti kuvastaa hyvin omaa kiinnostustani. Olen hyvin kiinnostunut antropologiasta ja kansatieteestä, joten Tansanian nauruepidemian, tai kirjassa esitellyn tanssihulluuden kaltaiset joukkohysteriat olivat minulle kiinnostavinta antia. Lisäksi sivupersoonallisuushäiriön tarina on minusta huippu.

VQ: Mikä on suhteesi skeptikoihin ja skepsismiin?

JK: En ole Skepsiksen jäsen enkä oikein tunne ketään skeptikoita. Skeptikoita syytetään usein nipottajiksi, jotka vaalivat tosikkomaisesti tieteellisen maailmankatsomuksen ortodoksisuutta, mutta skeptikoita on paljon ja näkemyksiä ja asenteita on varmasti monenlaisia myös skeptikoiden joukossa. Tähän samaan hengenvetoon minun täytynee kertoa lyhyest, mikä on oma asenteeni yliluonnolliseen. Yksinkertaisesti: En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta heti kun joku sammuttaa valot, alan pelätä. Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka saa houkutelluksi tunnettuun kummitustaloon, mutta silti ei, en usko.

VQ: Varsinkin Dean Radin on puhunut paljon tiedeyhteisössä vaikuttavista tabuista. Tiedetoimittajana sinulla on varmaan jonkinlainen kanta tiedeyhteisön harrastamaan tabuiluun paranormaaleja ilmiöitä ja paratieteellistä tutkimusta kohtaan?

JK: Olen kirjoittanut tieteestä rapiat kaksikymmentä vuotta ja voin sanoa, että yliluonnollisuuteen liityvät asiat ovat tulleet vastaan vain kerran. Kirjoitin tuolloin kantasoluista ja ihmisen kloonaamisesta, josta haavelilivat myös ufouskonto raelilaiset. Raelilaisuus löytyy myös ensyklopediasta ja on mielestäni sen kiintoisinta antia. Muistan, että innostuin raelilaisista valtavasti – en siksi, että olisin halunnut liittyä heihin, vaan sosiologisena ilmiönä. Siinä kiteytyi ajatus siitä, että ufot ovat uusia jumalia, mutta tämän lisäksi he onnistuivat sekoittamaan uskontoonsa sci-fiä, vapaata seksiä ja pornonäyttelijöitä Koko tarina on minusta uskomaton. Muutoin rajatietoon liittyvät kysymykset loistavat tästä tiedetoimittajan kentästä poissaolollaan. Tiedän ihmisiä, joita “hörhöily” ärsyttää suunnattomasti. Itsessäni se ei herätä ärsytystä, mikä voi liittyä yksinkertaisesti siihen, että olen perusluonteeltani utelias. Ehkä tämä poissaolo voidaan tulkita jonkinlaiseksi tabuksi, mutta se voi olla myös käytännöllistä; ihmisten kiinnostus on suuntautunut muihin asioihin. Viime kädessä tiedetoimittajat kirjoittavat niistä asioista, joita päätoimittajat ostavat tai tilaavat, joten silläkin on merkitystä.

VQ: Kuinka itse suhtaudut paranormaalien ilmiöiden tieteelliseen tutkimukseen?

JK: Minulla ei ole tähän mitään varsinaista kantaa. En seuraa alaa millään tavalla. Ylipäänsä suhtaudun tieteelliseenkin tutkimukseen seuraten M.A. Nummisen slogania “joka kymmenes vuosi tulee joku joka sanoo, miten asiat on”. Kun tieteelliset käsitykset muuttuvat, tiedetoimittajat raportoivat. Kymmenen vuotta sitten kaikki mediat pursusivat “itsekästä geeniä”. Missä nämä jutut nyt ovat?

VQ: Varsinaiset parapsykologiset tutkimukset vaikuttavat paljolti puuttuvan kirjasta, varsinkin uudemmat. Eivätkö parapsykologisen tunkimuksen arkipäivä, eli lähes huomaamattomien tilastollisten merkittävyyksien seulominen tuhansista testituloksista, ole tarpeeksi kiinnostavia mehukkaiden anekdoottien rinnalla?

Tämä on hyvä kysymys ja liittyy kirjan linjauksiin. Egon Friedell on sanonut, että mitä kauemmas historiaan jokin asia katoaa, sitä kirkkaamman ja salaperäisemmän hohteen se saa. Koska salaperäisyyden hohde oli se, mitä ajoin takaa, kirjan asiasanat ovat historiaan painottuneita. Hyvä esimerkki asiasanasta, jonka pudotin tuoreuden takia, oli implantti Implantti on toki kiehtova ja liittyy kaikenlaisiin sci-fi –fantasioihin, minkä vuoksi se oli hyvä ehdokas asiasanaksi. Kun kuitenkin tutkin sitä koskevia “tositarinoita” olin tunnistavinani merkkejä skitsofreniasta ja jostakin patologisesta. Voisi sanoa, että implantin fantastisuus muuttui traagiseksi. Vähintääkin se menetti salaperäisen hohteensa ja pudotin sen pois. Voin kuvitella, että viidensadan vuoden kuluttua nämäkin implanttitarinat hohtavat salaperäisemmin.

Kaiken oudon ensyklopediaa voi tilata Tajunnan verkkokaupasta.

Palkintotiloille eivät yltäneet, mutta erikoismaininnan saavat Heikki Harju ja Henrik Sirkku, joiden vastaukset eivät sisältäneet niinkään niitä symboleja joita hain, mutta – erityisesti Henrikillä – erinomaista analyysiä tarinasta ja tarinan sanomasta. Kaverit olivat selvästi uhranneet tulkinnalle ajatuksen jos toisenkin.

Seuraavaksi avaan sarjiksen merkityksiä niinkuin itse ne tarkoitin.

Ensimmäisessä ruudussa Mies alkaa menettää otettaan vanhakantaiseen, kristilliseen maailmankuvaan. Ristiriipunta alkaa siis käydä voimille. Orjantappurakruunu alleviivaa kristussymboliikan. Perinteinen metodi kristuksen jäljittelyyn ei enää toimi. Täytyy löytää uusia keinoja.

Toisessa ruudussa Mies alkaa etsiä syvempiä merkityksiä esim. kristillisen joulupyhän kuusen tähdestä. Kuusisakaraista tähteä, eli salomonin sinettiä on sanottu merkittävimmäksi maagiseksi merkiksi, sillä se symboloi hermeettistä aksioomaa “niin ylhäällä, kuin alhaalla” (ylös ja alasäpäin osoittavat kolmiot) sekä neljää elementtiä.

Kolmas ruutu viittaa tarot-korttien narriin. Narri on tarot-korttisarjan aloittava kortti, ja kuvastaa aloittamista ja heittäytymistä, mutta myös epätietoisuutta ja pihalla olemista.

Neljännessä ruudussa Mies tilaa tuopin, eli kuvainnollisen maljan, jolloin elementtien / maagisten työkalujen sarja pöydällä täydellistyy – kuin vahingossa. Kaikki Taikurin työkalut ovat nyt esillä (jälleen tarotsymboli, Taikuri) ja niiden opettelu voi alkaa.

Viides ruutu kuvaa elämänpuun kiipeämistä. Lapset hyppivät ruutujen sijaan sefirasta toiseen. Tarotit siis johtavat kabbalan opiskeluun. Elämänpuu on vähän epäselvästi piirretty, myönnän.

Kuudennen ruudun viitteellinen pakollinen ajosuunta -liikennemerkki pitää sisällään kaaostähden. Kaaos voi viitata lukemattomiin mahdollisuuksiin ja teihin (joita symbolikin kuvaa) tai kaaosmagiaan, jonka voi nähdä mm. vanhoja systeemejä (esim. kabbala) hyödyntävänä postmodernina systeeminä. Mahdollisuuksien määrä on siis rajaton, mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua.

Lopulta Mies uskaltautuu todellisuuden verhon läpi ja murtaa viimeisen rajan. Tätä rajaa kuvaa sarjakuvaruudun reuna. Mies murtautuu todellisuuden yläpuoliseen meta-tasoon, ruutujen väliin, tilaan jossa sarjakuvakerronnan liike, muutos ja tarina tapahtuu. Kuva toisintaa ns. Flammarionin puupiirrosta, jossa pyhiinvaeltaja puikahtaa maan ja taivaankaaren liitoskohdasta taivaallisiin sfääreihin. Alkuperäisessä kuvassa pyhiinvaeltaja hämmästelee avautuvaa taivaallista näkymää Hesekielin kuvaamine pyörineen, mutta sarjakuvassa Mies katsoo ruutujen vankilasta paetessaan lukijaa suoraan silmiin. Sarjakuvan taso huomaa korkeamman todellisuuden – sen jossa sarjakuvaa luetaan – olemassaolon. Itse sarjakuvasta tulee naivistis-materialistisen maailmankuvan vertaus.

Palkintotiloille eivät yltäneet, mutta erikoismaininnan saavat Heikki Harju ja Henrik Sirkku, joiden vastaukset eivät sisältäneet niinkään niitä symboleja joita hain, mutta – erityisesti Henrikillä – erinomaista analyysiä tarinasta ja tarinan sanomasta. Kaverit olivat selvästi uhranneet tulkinnalle ajatuksen jos toisenkin.

Seuraavaksi avaan sarjiksen merkityksiä niinkuin itse ne tarkoitin.

Ensimmäisessä ruudussa Mies alkaa menettää otettaan vanhakantaiseen, kristilliseen maailmankuvaan. Ristiriipunta alkaa siis käydä voimille. Orjantappurakruunu alleviivaa kristussymboliikan. Perinteinen metodi kristuksen jäljittelyyn ei enää toimi. Täytyy löytää uusia keinoja.

Toisessa ruudussa Mies alkaa etsiä syvempiä merkityksiä esim. kristillisen joulupyhän kuusen tähdestä. Kuusisakaraista tähteä, eli salomonin sinettiä on sanottu merkittävimmäksi maagiseksi merkiksi, sillä se symboloi hermeettistä aksioomaa “niin ylhäällä, kuin alhaalla” (ylös ja alasäpäin osoittavat kolmiot) sekä neljää elementtiä.

Kolmas ruutu viittaa tarot-korttien narriin. Narri on tarot-korttisarjan aloittava kortti, ja kuvastaa aloittamista ja heittäytymistä, mutta myös epätietoisuutta ja pihalla olemista.

Neljännessä ruudussa Mies tilaa tuopin, eli kuvainnollisen maljan, jolloin elementtien / maagisten työkalujen sarja pöydällä täydellistyy – kuin vahingossa. Kaikki Taikurin työkalut ovat nyt esillä (jälleen tarotsymboli, Taikuri) ja niiden opettelu voi alkaa.

Viides ruutu kuvaa elämänpuun kiipeämistä. Lapset hyppivät ruutujen sijaan sefirasta toiseen. Tarotit siis johtavat kabbalan opiskeluun. Elämänpuu on vähän epäselvästi piirretty, myönnän.

Kuudennen ruudun viitteellinen pakollinen ajosuunta -liikennemerkki pitää sisällään kaaostähden. Kaaos voi viitata lukemattomiin mahdollisuuksiin ja teihin (joita symbolikin kuvaa) tai kaaosmagiaan, jonka voi nähdä mm. vanhoja systeemejä (esim. kabbala) hyödyntävänä postmodernina systeeminä. Mahdollisuuksien määrä on siis rajaton, mikään ei ole totta ja kaikki on sallittua.

Lopulta Mies uskaltautuu todellisuuden verhon läpi ja murtaa viimeisen rajan. Tätä rajaa kuvaa sarjakuvaruudun reuna. Mies murtautuu todellisuuden yläpuoliseen meta-tasoon, ruutujen väliin, tilaan jossa sarjakuvakerronnan liike, muutos ja tarina tapahtuu. Kuva toisintaa ns. Flammarionin puupiirrosta, jossa pyhiinvaeltaja puikahtaa maan ja taivaankaaren liitoskohdasta taivaallisiin sfääreihin. Alkuperäisessä kuvassa pyhiinvaeltaja hämmästelee avautuvaa taivaallista näkymää Hesekielin kuvaamine pyörineen, mutta sarjakuvassa Mies katsoo ruutujen vankilasta paetessaan lukijaa suoraan silmiin. Sarjakuvan taso huomaa korkeamman todellisuuden – sen jossa sarjakuvaa luetaan – olemassaolon. Itse sarjakuvasta tulee naivistis-materialistisen maailmankuvan vertaus.

Niemisen ote kabbalaan eroaa henkisen kasvun kirjallisuudessa totutuista kabbalatulkinnoista. Elämänpuuta ei nähdä ihmisen esoteerispsykologisena karttana ja reittinä kohti täydempää itseä, vaan Jumalan/luonnonvoimien ilmentyminä, toinen toistaan hienompien energioiden vertauskuvina, joiden läpi luomisvoima tihkuu meidän materialistiseen todellisuuteen asti. Tämä on luultavasti paljon lähempänä alkuperäisen kabbalan näkemystä Elämänpuun käyttötarkoituksista kuin nykyaikainen new age -viritteinen pyrkimys kohti eheämpää identiteettiä.

Elämänpuun sefiroiden lukuarvot toimivat usein jonkinlaisina avaimia tutkailtaessa juutalaisen perimätiedon unohdettuja arvoituksia. Niiden avulla avautuvat niin luomisen salaisuudet kuin Jumalan ominaisuudet.

Nieminen heittää mystiikan soppaan lihaisia sattumia tieteen rajamailta: kvanttifysiikasta ja astronomiasta. Nieminen ja hänen lainaamansa tutkijat ovat vakuuttuneita, että entisajan juutalaisilla viisailla oli paljon syvempää ja kauaskantoisempaa tietämystä universumin sähkömagneettisten ja kosmologisten lainalaisuuksien olemuksesta kuin nykytiedemiehillä. Esimerkiksi aaltohiukkasdualismi, aurinkokunnan planeettojen tarkat läpimitat, DNA ja kuolemanjälkeinen elämä ovat olleet selvää pässinlihaa juutalaisille oppineille. Näitä tietojaan he ovat sitten koodanneet parhaansa mukaan Genesiksen ensimmäisiin lukuihin ja muihin salaperäisiin teksteihin. Jossain vaiheessa koodiavaimet ovat hukkaantuneet, ja nykyään arvoitusten ratkominen on työn, tuskan ja tietokoneiden laskentatehon takana.

Tilastomatematiikkaa tuntemattomalle tulee auttamatta mieleen, että näinköhän näitä koodeja saa esiin mistä tahansa tekstistä kun kirjaimia tarpeeksi pyörittelee. Jos koodattuja sanojen lukuarvoja ei muuten tekstistä löydy, niin otetaan apuun kryptologiset kommervenkit, kuten vaikka kirjaimiston kääntäminen ympäri. Näin tuplataan mahdollisuudet oikean lukuarvon ilmaantumiselle. Kuitenkin osa väitteistä ja perusteluista tuntuvat järkiperäisiltä ja vakuuttavilta todisteilta siitä, että jotain on nyt jäänyt viralliselta historiankirjoitukselta huomaamatta. Esimerkiksi tiettyjen lukujen toistuvuus ja korrelaatio taivaankappaleiden etäisyyksiin ja halkaisijoihin puhuu selvää kieltä hämmästyttävän kehittyneestä astronomisesta tietämyksestä.

Välillä tuntuu että kirja jää itsetarkoitukselliseksi irrallisten omituisten teorioiden ja huomioiden esittelyksi. Kokonaisuus on kuitenkin antoisa. Se raottaa ovia kiehtoviin, vaihtoehtoisen historiankirjoituksen maailmoihin, joissa universumin suurimmat salaisuudet ovat aivankuin juuri hilkulla paljastua. Se kaiken selkeän järjestelmälliseksi tekevä palapelin pala on millä hetkellä hyvänsä loksahtamassa paikalleen. Tietenkään se ei loksahda, mutta jättää nälän tietää lisää. Tämä on juuri sitä tavaraa, joka tekee esoteerisesta symboliikasta ja historian arvoituksista mielenkiintoisia.

Kirjan voi hankkia vaikkapa Tajunnan kaupasta.

Vedin eilen Helsingissä kummitustalokierroksen ja lupasin että kirjoitan tapahtumasta “pienen” yhteenvedon. Tilaisuus oli toinen laatuaan, ensimmäisen järjestin talvisessa Helsingissä tammikuussa 2009. Tuolloin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä ja kävimme silloin läpi kuusi kummituspaikkaa. Mukana olivat silloin Bulevardin apteekki, Aleksanterin teatteri, Metropolia, Ruttopuisto ja Marski-hotelli. Lopuksi osa porukasta lähti metrolla vielä Puotilan kartanolle, joka oli ehkä kierroksen mielenkiintoisin osuus, sillä henkilökunta kertoi paikalla omia kokemuksiaan ja tietojaan.

Tällä kertaa reitti oli hieman toisenlainen ja ilma oli tunnelmallisen synkkä, hetken jopa hieman sateinen. Kohteet olivat osittain samoja kuin edellisellä kerralla, mutta tarjolla oli niiden osalta hieman lisätietoja ja uutta näkökulmaa edelliseen kierrokseen nähden.

Kaikkiaan varsinainen kierros kesti tällä kertaa pari tuntia, jonka jälkeen osa 17 hengen ryhmästä jäi vielä keskustelemaan ravintola Kappeliin, jossa on kerrottu esiintyneen poltergeist-tyyppistä kummittelua 80-luvulla ja tätä olisi käsitelty aikanaan jopa MTV3:lla. Kappelin kellarin kabinetissa ovat väitetysti lasit kaatuilleet pöydällä itsestään ja yläkerrassa vastaavasti tuolit. Kummituksen kerrotaan availleen myös ovia. Kappelin kummitukseksi epäiltiin ravintoloitsija Josef Volontia 1900-luvun alusta jonka aikana ravintolassa juhli silloinen Suomen kulttuurin kerma Jean Sibeliuksesta Eino Leinoon. Nykyinen henkilökunta ei kuitenkaan tiedä asiasta enempää kuin mitä ovat asiasta joskus kuulleet.

Albertinkatu 18

Rajatiedon keskukselta lähdettyämme ensimmäinen kohde oli Albertinkatu 18, jossa Matti Haapoja suoritti kuuluisimman murhansa. Matti Haapoja oli ollut tuolloin karkoitettuna Siperiaan, josta hän kuitenkin karkasi ja päätyi Helsinkiin vuonna 1890 markkinoiden aikaan. Hän suuntasi pian tuntemaansa osoitteeseen Albertinkadulla, jossa puuhökkelissä asusteli kurtisaani nimeltä Maria Jemima Salonen. Siellä koputtavalle Haapojalle oven avasi iäkäs huushollarimamma, joka toimitti päivisin talon askareita, mutta poistui illaksi, jolloin Haapoja pääsi vapaasti pitämään lystiä kurtisaanin seurassa.

Seuraavana aamuna huushollari palasi Albertinkadulle taloustöihinsä ja kauhukseen hän löysi makuuhuoneesta Maria Jeminan kuristettuna ja tukehdettuna omaan tyynyynsä. Poliisi saapui rikospaikalle ja he lähtivät huushollarin kanssa tunnistamaan murhamiestä Porvooseen, jonne markkinat olivat Helsingistä siirtyneet. Hetken kuluttua huushollari tunnisti Haapojan, joka saatiin pidätettyä nopeasti vaikka tämä oli piilottanut suuren puukon hihaansa. Kuulusteluissa Haapoja huusi mammalle, että tappaisi vielä tämänkin.

Haapoja kuitenkin hirtti itsensä vankilassa. Sen jälkeen Albertinkatu 18:sta on tarinan mukaan saattanut tuntea äkäisen aaveen läsnäolon. Jotkut arvelevat, että paikalla kummittelevat sekä onnettoman kurtisaanin että hänen murhaajansa henget. Haapojan sanotaan odottavan sopivaa hetkeä kostaakseen hänet ilmiantaneelle taloudenhoitajalle. Tarina on niin legendaarinen, että se on päässyt jopa Wikipediaan.

Aleksanterin teatteri

Seuraava kohteemme oli entinen Suomen kansallisoopperan talo, jossa tarinan mukaan vaeltaa venäläisen upseerin haamu. Oolannin sodassa palvellut sotilas sai surmansa Ahvenanmaalla Bomarsundin pommituksessa ja saapui oopperaan, kun pommituksessa sirpaloituneita kiviä toimitettiin Aleksanterin teatterin rakennusaineeksi.

Aleksanterin teatteri valmistui vuonna 1979 ja näki ensiesityksensä maaliskuun 30. päivänä vuonna 1880, jolloin paikalla esitettiin Charles Gounodin ooppera Faust. Tästä lähtien erilaiset selittämättömät ilmiöt ja talossa vaeltava upseerin hahmo ovat hätkähdyttäneet teatterin työntekijöitä. Teattetteritalo muuttui myöhemmin oopperaksi ja kun Kansallisoopera muutti vuonna 1993 uuteen taloon, järjestettiin vanhassa oopperassa jäähyväisnäytös. Sanotaan, että kesken esitystä yksi näyttämön ovista avautui kuin itsekseen. Haamu-upseeri halusi kenties hänkin jättää jäähyväiset oopperalle…

Kummituksiin liitetään yleensä jokin traaginen historiallinen tarina eikä Aleksanterin teatterin haamu ole siitä poikkeus. Jotkut arvelevat, että haamu saapui paikalle kun Keisarin antamien rahojen loputtua kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg päätti kuljetuttaa kiviainesta tuhoutuneelta Bomarsundin linnoitukselta Ahvenanmaalta. Kerrotaan, että teatterilla kummitteleva upseeri olisi rakastunut tulisesti erääseen suomalaiseen naiseen ennen kuolemaansa, eikä hänen sielunsa voinut irrottautua Bomarsundista. Epäonninen soturi sai surmansa kun englantilaisten laivasto pommitti linnoitusta vuonna 1854. Neljän päivän pommitusten jälkeen linnoitus antautui ja osana rauhansopimusta se räjäytettiin maan tasalle.

Tiistaina 30. päivä maaliskuuta 2010 tuli kuluneeksi 130 vuotta talon avajaisista. Tänä aikana rakennuksessa on havaittu useasti selittämättömiä asioita. Milloin kenkiä ilman jalkoja, milloin ikkunan ohi kulkevia hahmoja. Milloin suljettuja ovia, silloin kuin niiden pitäisi olla auki. Öisin yksin yläkerran toimistossa työskentelevä voi kuulla klassista musiikkia, vaikka talossa ei pitäisi olla ketään paikalla.

Paikalla työskennelleet tietävät kertoa hyvinkin konkreettisia kokemuksia, joita tapahtuu säännöllisesti vielä nykyäänkin. Edellisellä kierroksella muuan osallistuja kertoi vahtimestarin kokemuksista joitakin vuosia sitten, josta hän lähetti ennen tämänkertaista kierrosta seuraavanlaisen selostuksen: Vaksi oli sulkemassa talon ovia näytöksen jälkeen tarkistettuaan, että kaikki muut olivat jo lähteneet. Yhtäkkiä hän kuuli raskaita miehen askeleita oven takaa tyhjästä huoneesta. Hän tarkisti huoneen, kysyi “onko täällä joku” ja kuuli selvästi raskaan huokauksen. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla. Suljettuaan oven hän kuuli askeleet uudelleen. Tämä tapaus oli miehen työn aikana toistunut useamman kerran. Mies on luotettava, tervejärkinen henkilö.

Tämänkertaisella kierroksella puolestaan kävimme yllätysvierailulla tervehtimässä teatterin vahtimestaria, joka kertoi omista kokemuksistaan. Mielenkiintoinen yhteensattuma oli, että hänellä oli juuri aiemmin sinä samaisena päivänä ollut selittämätön kokemus – kaikkiaan niitä kun on hänellä ollut vain kolme sen kahden vuoden aikana, jonka hän on työskennellyt Aleksanterin teatterissa. Vahtimestarin kertoi mm. seuraavanlaisen tarinan:

Oli aamu ja odotin työkavereita töihin. Ja kuulin kuinka verstas joka on siinä vieressä yläpuolella, niin siellä lähtee pölyimuri käyntiin ja sitten sirkkeli lähtee käyntiin. Ajattelin että nyt ne (työkaverit) tuli tuli sitten töihin eikä ne voinut sitten edes huutaa siitä.

Tämä on kolme kertaa käynyt ja tänään siis juuri viimeksi… Täysin sama juttu, täysin tunnistettava pölynimuri lähtee käyntiin ja sitten kuuluu niin kuin pöytäsirkkelillä puuta sahattaisiin. Tänään minulla oli ensimmäisen kerran toinen henkilö kanssani ja totesin että nyt siellä on se kummitus. Käytiin katsomassa, verstas oli jälleen pimeänä, koneet irti seinästä…

Vahtimestari kertoi kuulleensa, että vastaavia tapauksia on esiintynyt myöskin Turun ruotsalaisessa teatterissa, joissa on hänen tietojensa mukaan ollut monesti useita todistajiakin läsnä. Kuusankosken teatterista hän puolestaan kertoi kuulleensa kummituksesta, joka sytyttelee selittämättömästi valoja.

Hän oli itse nähnyt myös hahmon, joka liikkui näyttämön verhon takana, mutta muilla henkilökunnasta on vielä selkeämpiä kokemuksia mm. teatterin ullakolta, josta käsin sammutetaan ilmeisesti paikan ilmastointi. Vahtimestarin saatua juttunsa päätökseen paikalle ponnahti sattumalta eräs teatterissa työskentelevä nainen, joka kertoi seuraavanlaisesta tapauksesta:

Hän oli mennyt aamulla äänitarkkaamoon, jossa tulee ilmeisesti irroittaa tekniikan kopista (induktio)silmukka. Siinä ei ole sähkövaloja ja hän näki hämärässä käytävässä miehen hahmon, joka oli vähän aikaa siinä ja sitten vain hävisi.

Nainen kertoi tietenkin säikähtäneensä ilmestystä “ihan kauheesti” ja poistui nopeasti laitettuaan silmukan. Sen jälkeen teatterin ohjaaja tuli sitten töihin, jolle hän siinä kahvipöydässä istuessaan totesi, että teatterin valot olivat huonosti (koska nainen ei ollut yksin uskaltanut mennä säätämään valaistusta). He lähtivät nousemaan sinne kun joku siinä samaan aikaan nosti sitten niitä valoja. Kummatkin katsoivat hämmästyneenä toisiaan ja 40 vuotta teatterissa työskennellyt ohjaaja oli varma, että valot eivät nouse sillä tavalla itsestään.

“Tässä oli tämä minun kummituskokemukseni”, päätti nainen lopulta kertomuksensa ja jatkoi tehtäviensä pariin.

Vaikka ilmiöt ovatkin pelotelleet henkilökuntaa, haamun sanotaan olevan kuitenkin ystävällinen. Tosin esityksien aikana rakennuksen yli satavuotiaan hissin ovet on kuulemma pidettävä pois käytöstä, koska ne pitävät liikaa ääntä lähtiessään selittämättömästi käyntiin.

Käsite oopperan kummituksesta voi kuulostaa kliseiseltä. Miltei jokaisessa esittävän taiteen talossa on kerrottu olevan jonkinlaisia vaeltavia henkiä. Herää kysymys, miksei liiketalouden maailmassa puhuta ikinä haamuista. On sanottu, että jokaisella ihmisellä on aina oma energiansa ja voidaan arvella, että tällaiset teatraaliset paikat saattavat vetää näitä ilmiöitä puoleensa.

Bulevardin Apteekki, Bulevardi 13

Seuraava kohteemme oli vanha tuttu Bulevardin apteekki. Tarina kertoo, että apteekin farmaseutti kohtasi eräänä sateisena syysyönä asiakkaan, jota ei voinut enää auttaa. Seuraava noudattaa selostusta Sami Aaltosen kirjassa Aavetaloja, täydennettynä joillakin omilla lisäyksilläni ja tarkennuksillani.

Tapahtumat alkoivat, kun päivystävä farmaseutti lähti noutamaan lääkkeitä kellarin varastosta täydentääkseen myymälän hyllyjä. Porraskäytävän katkaisija ei toiminut, ja farmaseutti luuli, että lamppu oli palanut. Hän päätti laskeutua portaat pimeässä ja sytyttää alhaalla varaston valon. Kapeilla kierreportailla farmaseutti huomasi loimotuksen kellarista. Hän ajatteli, että kollega oli unohtanut varaston valon päälle, mutta erehtyi.

Lääkevaraston ovella huojui valoa hehkuva hahmo, josta erottuivat pää, hartiat sekä epämääräisen muotoinen värähtelevä viitta. Hahmo alkoi hivuttautua kohti farmaseuttia, kuin jotakin anellen. Farmaseutti pakeni kohti yläkertaa ja toivoi pelottavan näyn katoavan, mutta portaiden yläpäässä hän huomasi hahmon yhä seuraavan. Jokaisella kierreportaiden askelmalla hahmon viitta värisi nopein, aaltoilevin liikkein. “Mene Kristuksen nimeen!” Farmaseutti huusi ja juoksi valaistuun apteekkiin. Hän lukitsi itsensä päivystyshuoneeseen ja odotti kauhuissaan, mitä tuleman pitäisi. Henkiolento oli kuitenkin siltä yöltä hävinnyt.

Tarina on tyypillinen urbaani legenda, sillä joidenkin lähteiden mukaan tapaus olisi sattunut vuosisadan alkupuolella kun itse apteekki on perustettu vasta vuonna 1940. Eli jos ilmiö on tapahtunut, sen täytyy olla suhteellisen tuore – en kuitenkaan tiedä, onko itse tätä apteekkaria koskaan haastateltu tai onko häntä edes olemassa. Paikan nykyinen henkilökunta ei tiedä asiasta sen enempää kuin lehtitiedotkaan.

Väitetään että Bulevardia-apteekki on kokenut myöhemmin muitakin mustaan surmaan menehtyneiden vierailuja. Myöskin viereisellä Bulevardilla on kerrottu tehdyn havaintoja tummiin pukeutuneesta naisesta, joka katoaa mystisesti vastaantulijoiden näköpiiristä. Valitettavasti nykylääketiede ei voi pelástaa muinoin ruttoon kuolleita – eikä heidän levottomia sielujaan.

Lönnrotinpuistikko 5

Suomen Tiedeseuran arkistosta pitäisi löytyä pöytäkirja, joka kertoo huoneeseen itsestään sataneista rahoista. Tapauksen silminnäkijöistä on myöhemmin haastateltu ainakin taiteilija Ester Halliota os. Jäntti (s. 18.10.1895 Lapinlahdella, k. 7.1.1978 Helsingissä), johon pohjautuva oheisenlainen kertomus löytyy Aikki Perttola-Flinckin kirjasta ”ihmistiedon rajamailla”. Tapauksesta löytyy kuvaus myös Esko Mustosen teoksesta ”Tuntematon voima – poltergeist”.

Tapaus sattui syksyllä 1917, jolloin Hallio opiskeli Ateneumissa ja asui opiskelutoverinsa Inni Siegbergin, lehtori Artur Siegbergin tyttären luona. Siegbergin perhe oli maalla lukuun ottamatta sairaanhoitajatytärtä joka oli työssä silmäklinikalla. Hallio oli asunnossaan erään toisen opiskelijatoverinsa kanssa.

Kun Ester Hallion opiskelijatoveri Inni Siegberg palasi kaupunkiin, naiset kävivät näyttämässä rahoja Suomen Pankissa. Osoittautui että ne olivat oikeita ja kun kukaan ei huolinut niitä omakseen, Siegberg, Hallio, Hallion opiskelijatoveri, Arttu Brummer ja Topi Vikstedt päättivät mennä kuluttamaan ne nuorten taiteilijoiden suosimaan Brondinin kahvilaan Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmalla. Seurue oli ylen kiitollinen epätavallisella tavalla ansaitsemistaan rahoista, mutta Brummerin mielestä naisten olisi pitänyt pyytää vähän kahisevaakin.

Kävin ennen kummitustalokierrosta Kansallisarkistosta selvittämässä, löytyisikö sieltä mainittua Tiedeseuran tutkimuspöytäkirjaa. Osoittautui, että arkistot on varsin hankalasti järjestelty, enkä sitä pöytäkirjaa alustavassa tarkistuksessa löytänyt.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä siellä olisi, sillä aineistoa jäi vielä tarkistamatta ja se saattoi jäädä huomaamattakin. Osoittautui kuitenkin, että Grotenfelt on juuri tuolloin toiminut tiedeseuran hallituksessa ja todennäköisesti hän on voinut hyvinkin toimittaa tutkimuspöytäkirjansa heille. Jos sitä ei siellä ole, on mahdollista että joku utelias henkilö on sen sieltä luvattomasti vienyt, sillä tapaus on ollut julkisuudessa jo 70-luvulta lähtien. Jos kukaan ei ole käynyt jälkeenpäin tarkistamassa Tiedeseuran arkistoja vaikka alkuperäinen tietolähteeni antaakin näin ymmärtää, toinen mahdollisuus on, että tämä tutkimuspöytäkirja päätyikin lopulta esimerkiksi Grotenfeltin vetämälle ruotsinkieliselle parapsykologiselle seuralle, joka oli perustettu Helsingissä vuonna 1907. Yritän selvittää asiaa lisää myöhemmin.

Mannerheimintie 10

Lönnrotinpuistikon jälkeen suuntasimme hotelli Marskille, jossa meitä odotti Suomen parapsykologisen tutkimusseuran puheenjohtaja Matti Ollila. Hän oli päässyt lähtemään kierrokselle hieman myöhässä, mutta toi mukanaan myöskin tutkimuslaitteita.

Laitan tähän lopuksi vielä esittelyn tästä kohteesta, joka on lainattu Sami Aaltosen kirjasta Aavetaloja:

Jatkosodan ensimmäisenä vuonna 1941 Heikinkatu 12:n rakennuksesta alkoi kuulua kummia. Synkkä ja sokkeloinen rakennus sijaitsi nykyisen Marski-hotellin kohdalla.

Monet kummituksen kohteeksi joutuneen perheen ystävät eivät enää uskaltaneet vierailla asunnossa. Jopa muuan Lapin noita kertoi nähneensä Rovaniemellä saakka huoneistossa tapahtuneen murhan. Eräs toinen meedio pyrki turhaan asuntoon pitämään spiritististä istuntoa. Vuonna 1959 Heikinkadun kummitustalo purettiin.

Tutustuimme kierroksella lisäksi Kansallisteatterin kummituksiin, jonka jälkeen jotkut joukosta irtaantuivat omille teilleen. Teatterin jälkeen jatkoimme vielä Mikonkadulle, jossa esittelin erään erikoisen tapauksen, joka ei edustanut niinkään tyypillistä kummittelua, vaikka siihen sellaisiakin ulottuvuuksia voisi liittää. Tämän jälkeen etenimme Esplanadille, jossa kerroin hieman luonnon tarjoamista arvoituksista, ja sieltä lopulta alussa mainitulle Kappelille.

Kierros oli erittäin antoisa ja tarjosi uutta minullekin. Parasta antia minun osaltani olivat osallistujien omat kokemukset.

Edellisestä kummitustalokierroksesta löytyy internetistä lyhyt videonpätkäkin.

Seuraava (ja minun osaltani varmaankin myös viimeinen) on jo suunnitteilla, ajatuksena on että kierroksen päätteeksi siihen liittyisi pientä oheisohjelmaakin… Otan luonnollisesti ilmoittautumisia vastaan.

Vastaukset sähköpostilla vonqlippoth(ät)tajunta.net tai kommenttina alle. Tosin kommentoidessa kannattaa muistaa, että muut voivat helposti lainailla kommenteissa näkyviä ajatuksia, joten lopulliset vastaukset mieluummin sähköpostiin.

Palkkioksi olen varannut 10 euron ja 5 euron lahjakortit Tajunnan kauppaan, jotka jaan parhaalla näkemälläni tavalla. Voin siis esim. antaa kummankin yhdelle vastaukselle tai jättää palkitsematta yhtäkään jos kaikki vastaukset ovat aivan turhanpäiväisiä.

Kilpailuaika päättyy 15.5.

Eikun älynystyrät tulille!

Vastaukset sähköpostilla vonqlippoth(ät)tajunta.net tai kommenttina alle. Tosin kommentoidessa kannattaa muistaa, että muut voivat helposti lainailla kommenteissa näkyviä ajatuksia, joten lopulliset vastaukset mieluummin sähköpostiin.

Palkkioksi olen varannut 10 euron ja 5 euron lahjakortit Tajunnan kauppaan, jotka jaan parhaalla näkemälläni tavalla. Voin siis esim. antaa kummankin yhdelle vastaukselle tai jättää palkitsematta yhtäkään jos kaikki vastaukset ovat aivan turhanpäiväisiä.

Kilpailuaika päättyy 15.5.

Eikun älynystyrät tulille!