Osui sattumalta silmään myös uunituore meta-analyysi vuosien 1997-2008 toteutetuista ESP-kokeista. Storm L, Tressoldi PE ja Di Risio L saivat jälleen kerran kaivettua esiin tilastollisesti merkittäviä poikkeamia, erityisesti valikoituja (meditoijia ja paranormaaliin uskovia) koekaniineja käyttävissä Ganzfeld-kokeissa.

Linkki tiivistelmään.

Ray Hyman älähti tutkimuksesta ja syytti tutkijoita huonosta analyysistä sekä vetosi ESP-ilmiöiden ailahtelevaisuuteen toistettavuuden suhteen. Linkki.

Tutkijat puolustelevat analyysiaan ja ovat mielestään löytäneet toistettavan proseduurin ilmiön tutkimiseen. Tiivistelmä loppuu parapsykologian yhteydessä useasti käytettyyn fraasiin: “lisää tutkimuksia on tehtävä”.

Melkoista vetvomista, yhä vaan.

Parapsykologisissa tutkimuksissa, ns. ganzfeld-kokeissa, käytetään hermokohinasta syntyviä hallusinaatioita apuvälineenä ESP-ilmiötä etsittäessä. Ajatuksena on kutakuinkin se, että vielä tuntematon aisti tai jokin muu informaatiokanava siirtää visuaalista tietoa kahden ihmisen tajunnan välillä, ja satunnaisuudesta nousevat kuvat reagoivat jollain tapaa tähän informaatioon. Vastaanottava, pingispallot silmissä loikoileva henkilön siis odotetaan näkevän hallusinaatioissa lähettävän henkilön ajatteleman kuvan. Kokeilla pyritään todistamaan telepaattisen kommunikaatiokanavan olemassolo.

Standardisoidussa koeasettelussa lähettäjä ajattelee jotain kuvaa, ja puolen tunnin ganzfeld-session jälkeen vastaanottajalle näytetään lähettäjän ajattelema kuva sekä kolme muuta kuvaa. Näistä vastaanottaja valitsee yhden. Satunnaisesti valittaessa todennäköisyys oikean kuvan valitsemiseen on 25%. Ganzfeld-kokeissa tulokset ovat usein jotain aivan muuta.

Vuosien 1974 ja 1981 välillä toteutettiin 42 ganzfeld-koetta. Charles Honortonin myöhemmän meta-analyysin mukaan 55% kokeista tuotti positiivisen lopputuloksen ja oikeaan kuvaan osumisprosentti oli 38%. Yksittäisten kokeiden tulokset olivat hyvin vaihtelevia, toiset tutkijat saivat jatkuvasti parempia tuloksia kuin toiset. Parapsykologien mielestä tällainen vaihtelu voi aiheutua tutkijoiden, ja miksei tutkittavienkin, tiedostamattomista odotuksista, jotka vaikuttavat tuntemattomaan tiedonsiirtoväylään. Sinänsä järkeenkäypää, onhan tutkimuksen lähtökohdissakin kyse tajuntojen vaikutuksista toisiin. Skeptikot kuitenkin pitivät todennäköisempänä, että tutkimusasetteluiden virheet vaikuttivat tuloksiin. Honorton ja skeptinen psykologi Ray Hyman päättivät vuonna 1986 luoda yhtenäiset ohjeistukset Ganzfeld-tutkimuksille.

Tämän jälkeen tutkimuksia on tehty rutkasti lisää, niitä on analystoitu ja meta-analysoitu, varmaan löytyy myös meta-analyysien meta-analyyseja. Suurin osa analyyseistä antaa osumaprosentiksi suurinpiirtein kolmeakymmentä, eli tilastollisesti hyvinkin merkittävän poikkeaman. Vaihtelu on kuitenkin suurta, aina 25 prosentista 39:ään, riippuen siitä minkälaisia kokeita on otettu mukaan. Esimerkiksi negatiiviseen tulokseen päätyneet Julie Milton ja Richard Wiseman sisällyttivät analyysiinsä myös epästandardeja kokeita. Lähelle standardia pyrkineitä kokeita analysoidessaan tutkijat Deryl Bem, John Palmer ja Rickhard Broughton saivat sen sijaan jälleen tilastollisesti merkittäviä tuloksia.

Miksi sitten Ganzfeld-kokeiden tulokset eivät riitä todisteeksi telepatian olemassaolosta? Ensinnäkin meta-analyysi, jossa useamman tutkimuksen tulokset tulkitaan kuin yhden laajan tutkimuksen tuloksena, on yhtä altis tutkijan ennakko-odotuksille ja subjektiivisille näkemyksille kuin yksittäinenkin tutkimus. Toiseksi tilastollinen poikkeama ei vielä tee tuloksesta tieteellisesti merkittävää. Myöskään mitään olemassaolevaa, yleisesti hyväksyttyä ja testattavaa teoriaa ei telepatialle ole olemassa. Niin urpolta kuin se äkkiseltään kuulostaakin, täytyy ensin olla teoria, jota aletaan todistelemaan, pelkät todisteet eivät riitä tieteeksi. Siinä mielessä asia on kuitenkin järkeenkäypä, että poikkeamat eivät todista muuta kuin sen, että on olemassa poikkeamia. Vaikka ganzfeld-kokeissa siis saadaan jatkuvasti tilastollisesti merkittäviä tuloksia, ne eivät yksistään riitä todistamaan telepatian olemassaoloa. Jotain kummallista siellä pingispallonpuolikkaiden takana kuitenkin tapahtuu.

Lisää hyviä tutkimuksia siis tarvitaan. Joku vaan jos suostuisi niitä tekemään.

Keskustelu ganzfeldista foorumilla.

Wikipedia

Sceptics dictionary

Kuudes aisti – aivojen yliaistilliset mahdollisuudet

Kirjassa esitellään myös liuta jollain tapaa henkimaailman kanssa tekemisissä olleita henkilöitä. Esimerkiksi Crowleyn tai Gurdjieffin kaltaisten merkittävien esoteerikkojen elämänkerran tiivistäminen pariin sivuun tekstiä on mahdotonta, eikä voi tehdä millään tavalla oikeutta miesten monikerroksisille filosofioille. Kirjan teeman mukaisesti kerroksista onkin valittu ne oudoimmat ja raflaavimmat.

Ensyklopedia edustaa paranormaaleja aiheita käsittelevien kirjojen viihteellisintä päätä, kutkuttavia tarinoita ja anekdootteja. Varsinainen nykyaikainen paranormaalin tieteellinen tutkimus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Aidosti selittämättömiksi jääneet ilmiöt tuppaavat hautautumaan huijausyritysten ja huijausspekulaatioiden alle. Kirjan viihteellinen, jopa piruileva asenne on ajottain hiukan ikävä, niin paljon ylenkatsetta riittää paranormaaleihin asioihin vakavasti suhtautuvia kohtaan. Toisaalta selittämättömiä asioita ei aina kannata niin vakavasti ottaakkaan. Tärkeintä on muistaa, että maailma todellakin on aika outo paikka. Siitä ensyklopediaan kootut tarinat ovat oivallisia esimerkkejä.

Jani Kaaro tarjoutui antamaan pienen haastattelun kirjan tiimoilta. Seuraavassa siis muutama sähköpostitse esitetty kysymys ja vastaus.

Von Qlippoth: Kuinka innostuit kirjottamaan tietokirjan oudoista asioista?

Jani Kaaro: Huomasin, että yleissivistyksessäni on kiusallinen aukko. Vastaan tuli käsitteitä Atlantiksesta psykokinesiaan, mutta en tiennyt niistä käytännössä mitään. Kun eräänä iltana sitten googletin niistä tietoa, huomasin, että niillä oli pitkä ja monipolvinen historia. Googletin lisää ja kohta olin “sisällä” outouksissa jo kyynärpäitä myöten. Jossakin vaiheessa aloin ajatella, että tästä voisi tulla kirja. Rajatieto ja new age kuuluvat myös lapsuuteeni. Äitini kuuluu siihen sodan jälkeiseen suureen sukupolveen, joka mielestäni muodostaa new agen suuren yleisön Suomessa (mikä sinänsä on mielenkiintoinen sosiologinen ilmiö.) Kotonani oli Jeesus, Buddha, parantavat yrtit ja ufosieppaukset samassa kirjahyllyssä, kaikki sulassa sovussa keskenään. Näin minulla ei ollut negatiivista ennakkoasennetta aihepiirin juttuja vastaan. Vaikka se saattoi kuulua kategoriaan “äidin rasittavat jutut”, en suhtautunut siihen vastenmielisyydellä.

VQ: Kuinka määrittelet “oudon asian”?

JK: Tällaista kirjaa tehdessä joutuu luonnollisesti tilille siitä, miksi siellä on tiettyjä asioita ja tietyt asiat puuttuvat. Minulla ei ollut mitään kovin selkeää kriteeriä, jonka perusteella olisin toisia juttuja sisällyttänyt ja toisia en. Halusin, että kirjan asiasanoissa olisi jotakin salaperäistä, yliluonnollista ja selittämätöntä hohdetta. Muistan kun itse teini-ikäisenä näin kuvia levitoivista fakiireista ja se tuntui niin kiehtovan oudolta ja jopa pelottavalta – sellaisen kokemuksen halusin kirjassa välittää. Viime kädessä se, mitä kirjaan tuli, perustui mutu-tuntumaan, siihen, milllaisia asiasanoja satuin löytämään ja siihen, että jossakin vaiheessa aika loppui kesken.

VQ: Mikä oli liian normaalia kirjaan laitettavaksi?

JK: Ylläoleva vastaus vastannee osin tähän kysymykseen. Eräs asiasana, jota harkitsin, oli riimut Ne jäivät kuitenkin pois siitä yksinkertaisesta syystä, että a) satuin keksimään sen melko myöhään, jolloin olin jo aika väsynyt b) riimuihin sinänsä ei liity mitään outoa, joskin sitä on käytetty monissa mystisissä perinteissä ja käytännöissä. Toisaalta, jos olisin keksinyt riimut työn alkumetreillä, kun innostusta ja voimaa riitti, olisin ehkä ottanut sen mukaan Toiseksi minulla oli suuria vaikeuksia sellaisten asiasanojen kanssa kuin astrologia ja horoskoopit. Ensinnäkin, nämä ovat aihealueita, joista on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja. Toiseksi ne ovat kaikkien tuntemia ja siten “normaaleja”. Tavoitteeni oli kuitenkin saada kirjaan ainakin suurelle yleisölle uusia ja tuntemattomia outouksia, kuten Tansanian nauruepidemia, ja siksi astrologia herätti minussa suuria turhautumia. Hetken jo ajattelin, että ulkoistaisin sen kirjoitettavaksi jollekin muulle, mutta lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että esittelen ne vain hyvin ylimalkaisesti ja annan enemmän tilaa muille asiasanoille. Astrologia on muuten viimeisiä asiasanoja, jotka kirjaan kirjoitin. Kirjahan on ensyklopedia; koetin tehdä siitä resursseihin nähden mahdollisimman kattavan.

VQ: Miksi olet päätynyt ratkaisuun sekoittaa huijauksia, uskonnonfilosofiaa, uskomuksia ja mytologiaa samaan soppaan?

JK: Halusin kirjasta nimenmaisesti mahdollisimman rikkaan sillisalaatin. Halusin näyttää, miten rikas ja perinteikäs tämä kenttä on. Siinä mielestäni onnistuin. Huijaukset tulivat mukaan sitä kautta, että olin pitänyt Tiede-lehdessä sarjaa tieteellisistä huijauksista, joten ne oli minulla valmiina kirjoitettuna. Huijaukset kieltämättä tuntuivat menevän hieman aihepiiristä sivuun, mutta toisesta näkökulmasta ajatellen, monissa kirjan asiasanoissa on ainakin herätetty hujiauksen mahdollisuus, joten huijaus on kirjassa jatkuvasti toistuva teema. Jos tämä ei kuulosta hyvältä selitykseltä, voisin sanoa, että halusin huijaukset mukaan tuomaan makua sillisalaattiin. Ajatukseni oli, että tieteellisiä huijauksia ei kuitenkaan esitellä omina asiasanoina, vaan nostetaan erillisiin laatikoihin, ja näin pääosin tehtiinkin, mutta osa päätyi taitossa asiasanoiksi.

VQ: Mistä itse olet kaiken tämän outouden kentässä eniten kiinnostunut?

JK: Mielestäni edellisen vastauksen sillisalaatti kuvastaa hyvin omaa kiinnostustani. Olen hyvin kiinnostunut antropologiasta ja kansatieteestä, joten Tansanian nauruepidemian, tai kirjassa esitellyn tanssihulluuden kaltaiset joukkohysteriat olivat minulle kiinnostavinta antia. Lisäksi sivupersoonallisuushäiriön tarina on minusta huippu.

VQ: Mikä on suhteesi skeptikoihin ja skepsismiin?

JK: En ole Skepsiksen jäsen enkä oikein tunne ketään skeptikoita. Skeptikoita syytetään usein nipottajiksi, jotka vaalivat tosikkomaisesti tieteellisen maailmankatsomuksen ortodoksisuutta, mutta skeptikoita on paljon ja näkemyksiä ja asenteita on varmasti monenlaisia myös skeptikoiden joukossa. Tähän samaan hengenvetoon minun täytynee kertoa lyhyest, mikä on oma asenteeni yliluonnolliseen. Yksinkertaisesti: En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta heti kun joku sammuttaa valot, alan pelätä. Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka saa houkutelluksi tunnettuun kummitustaloon, mutta silti ei, en usko.

VQ: Varsinkin Dean Radin on puhunut paljon tiedeyhteisössä vaikuttavista tabuista. Tiedetoimittajana sinulla on varmaan jonkinlainen kanta tiedeyhteisön harrastamaan tabuiluun paranormaaleja ilmiöitä ja paratieteellistä tutkimusta kohtaan?

JK: Olen kirjoittanut tieteestä rapiat kaksikymmentä vuotta ja voin sanoa, että yliluonnollisuuteen liityvät asiat ovat tulleet vastaan vain kerran. Kirjoitin tuolloin kantasoluista ja ihmisen kloonaamisesta, josta haavelilivat myös ufouskonto raelilaiset. Raelilaisuus löytyy myös ensyklopediasta ja on mielestäni sen kiintoisinta antia. Muistan, että innostuin raelilaisista valtavasti – en siksi, että olisin halunnut liittyä heihin, vaan sosiologisena ilmiönä. Siinä kiteytyi ajatus siitä, että ufot ovat uusia jumalia, mutta tämän lisäksi he onnistuivat sekoittamaan uskontoonsa sci-fiä, vapaata seksiä ja pornonäyttelijöitä Koko tarina on minusta uskomaton. Muutoin rajatietoon liittyvät kysymykset loistavat tästä tiedetoimittajan kentästä poissaolollaan. Tiedän ihmisiä, joita “hörhöily” ärsyttää suunnattomasti. Itsessäni se ei herätä ärsytystä, mikä voi liittyä yksinkertaisesti siihen, että olen perusluonteeltani utelias. Ehkä tämä poissaolo voidaan tulkita jonkinlaiseksi tabuksi, mutta se voi olla myös käytännöllistä; ihmisten kiinnostus on suuntautunut muihin asioihin. Viime kädessä tiedetoimittajat kirjoittavat niistä asioista, joita päätoimittajat ostavat tai tilaavat, joten silläkin on merkitystä.

VQ: Kuinka itse suhtaudut paranormaalien ilmiöiden tieteelliseen tutkimukseen?

JK: Minulla ei ole tähän mitään varsinaista kantaa. En seuraa alaa millään tavalla. Ylipäänsä suhtaudun tieteelliseenkin tutkimukseen seuraten M.A. Nummisen slogania “joka kymmenes vuosi tulee joku joka sanoo, miten asiat on”. Kun tieteelliset käsitykset muuttuvat, tiedetoimittajat raportoivat. Kymmenen vuotta sitten kaikki mediat pursusivat “itsekästä geeniä”. Missä nämä jutut nyt ovat?

VQ: Varsinaiset parapsykologiset tutkimukset vaikuttavat paljolti puuttuvan kirjasta, varsinkin uudemmat. Eivätkö parapsykologisen tunkimuksen arkipäivä, eli lähes huomaamattomien tilastollisten merkittävyyksien seulominen tuhansista testituloksista, ole tarpeeksi kiinnostavia mehukkaiden anekdoottien rinnalla?

Tämä on hyvä kysymys ja liittyy kirjan linjauksiin. Egon Friedell on sanonut, että mitä kauemmas historiaan jokin asia katoaa, sitä kirkkaamman ja salaperäisemmän hohteen se saa. Koska salaperäisyyden hohde oli se, mitä ajoin takaa, kirjan asiasanat ovat historiaan painottuneita. Hyvä esimerkki asiasanasta, jonka pudotin tuoreuden takia, oli implantti Implantti on toki kiehtova ja liittyy kaikenlaisiin sci-fi –fantasioihin, minkä vuoksi se oli hyvä ehdokas asiasanaksi. Kun kuitenkin tutkin sitä koskevia “tositarinoita” olin tunnistavinani merkkejä skitsofreniasta ja jostakin patologisesta. Voisi sanoa, että implantin fantastisuus muuttui traagiseksi. Vähintääkin se menetti salaperäisen hohteensa ja pudotin sen pois. Voin kuvitella, että viidensadan vuoden kuluttua nämäkin implanttitarinat hohtavat salaperäisemmin.

Kaiken oudon ensyklopediaa voi tilata Tajunnan verkkokaupasta.

Vedin eilen Helsingissä kummitustalokierroksen ja lupasin että kirjoitan tapahtumasta “pienen” yhteenvedon. Tilaisuus oli toinen laatuaan, ensimmäisen järjestin talvisessa Helsingissä tammikuussa 2009. Tuolloin paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä ja kävimme silloin läpi kuusi kummituspaikkaa. Mukana olivat silloin Bulevardin apteekki, Aleksanterin teatteri, Metropolia, Ruttopuisto ja Marski-hotelli. Lopuksi osa porukasta lähti metrolla vielä Puotilan kartanolle, joka oli ehkä kierroksen mielenkiintoisin osuus, sillä henkilökunta kertoi paikalla omia kokemuksiaan ja tietojaan.

Tällä kertaa reitti oli hieman toisenlainen ja ilma oli tunnelmallisen synkkä, hetken jopa hieman sateinen. Kohteet olivat osittain samoja kuin edellisellä kerralla, mutta tarjolla oli niiden osalta hieman lisätietoja ja uutta näkökulmaa edelliseen kierrokseen nähden.

Kaikkiaan varsinainen kierros kesti tällä kertaa pari tuntia, jonka jälkeen osa 17 hengen ryhmästä jäi vielä keskustelemaan ravintola Kappeliin, jossa on kerrottu esiintyneen poltergeist-tyyppistä kummittelua 80-luvulla ja tätä olisi käsitelty aikanaan jopa MTV3:lla. Kappelin kellarin kabinetissa ovat väitetysti lasit kaatuilleet pöydällä itsestään ja yläkerrassa vastaavasti tuolit. Kummituksen kerrotaan availleen myös ovia. Kappelin kummitukseksi epäiltiin ravintoloitsija Josef Volontia 1900-luvun alusta jonka aikana ravintolassa juhli silloinen Suomen kulttuurin kerma Jean Sibeliuksesta Eino Leinoon. Nykyinen henkilökunta ei kuitenkaan tiedä asiasta enempää kuin mitä ovat asiasta joskus kuulleet.

Albertinkatu 18

Rajatiedon keskukselta lähdettyämme ensimmäinen kohde oli Albertinkatu 18, jossa Matti Haapoja suoritti kuuluisimman murhansa. Matti Haapoja oli ollut tuolloin karkoitettuna Siperiaan, josta hän kuitenkin karkasi ja päätyi Helsinkiin vuonna 1890 markkinoiden aikaan. Hän suuntasi pian tuntemaansa osoitteeseen Albertinkadulla, jossa puuhökkelissä asusteli kurtisaani nimeltä Maria Jemima Salonen. Siellä koputtavalle Haapojalle oven avasi iäkäs huushollarimamma, joka toimitti päivisin talon askareita, mutta poistui illaksi, jolloin Haapoja pääsi vapaasti pitämään lystiä kurtisaanin seurassa.

Seuraavana aamuna huushollari palasi Albertinkadulle taloustöihinsä ja kauhukseen hän löysi makuuhuoneesta Maria Jeminan kuristettuna ja tukehdettuna omaan tyynyynsä. Poliisi saapui rikospaikalle ja he lähtivät huushollarin kanssa tunnistamaan murhamiestä Porvooseen, jonne markkinat olivat Helsingistä siirtyneet. Hetken kuluttua huushollari tunnisti Haapojan, joka saatiin pidätettyä nopeasti vaikka tämä oli piilottanut suuren puukon hihaansa. Kuulusteluissa Haapoja huusi mammalle, että tappaisi vielä tämänkin.

Haapoja kuitenkin hirtti itsensä vankilassa. Sen jälkeen Albertinkatu 18:sta on tarinan mukaan saattanut tuntea äkäisen aaveen läsnäolon. Jotkut arvelevat, että paikalla kummittelevat sekä onnettoman kurtisaanin että hänen murhaajansa henget. Haapojan sanotaan odottavan sopivaa hetkeä kostaakseen hänet ilmiantaneelle taloudenhoitajalle. Tarina on niin legendaarinen, että se on päässyt jopa Wikipediaan.

Aleksanterin teatteri

Seuraava kohteemme oli entinen Suomen kansallisoopperan talo, jossa tarinan mukaan vaeltaa venäläisen upseerin haamu. Oolannin sodassa palvellut sotilas sai surmansa Ahvenanmaalla Bomarsundin pommituksessa ja saapui oopperaan, kun pommituksessa sirpaloituneita kiviä toimitettiin Aleksanterin teatterin rakennusaineeksi.

Aleksanterin teatteri valmistui vuonna 1979 ja näki ensiesityksensä maaliskuun 30. päivänä vuonna 1880, jolloin paikalla esitettiin Charles Gounodin ooppera Faust. Tästä lähtien erilaiset selittämättömät ilmiöt ja talossa vaeltava upseerin hahmo ovat hätkähdyttäneet teatterin työntekijöitä. Teattetteritalo muuttui myöhemmin oopperaksi ja kun Kansallisoopera muutti vuonna 1993 uuteen taloon, järjestettiin vanhassa oopperassa jäähyväisnäytös. Sanotaan, että kesken esitystä yksi näyttämön ovista avautui kuin itsekseen. Haamu-upseeri halusi kenties hänkin jättää jäähyväiset oopperalle…

Kummituksiin liitetään yleensä jokin traaginen historiallinen tarina eikä Aleksanterin teatterin haamu ole siitä poikkeus. Jotkut arvelevat, että haamu saapui paikalle kun Keisarin antamien rahojen loputtua kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg päätti kuljetuttaa kiviainesta tuhoutuneelta Bomarsundin linnoitukselta Ahvenanmaalta. Kerrotaan, että teatterilla kummitteleva upseeri olisi rakastunut tulisesti erääseen suomalaiseen naiseen ennen kuolemaansa, eikä hänen sielunsa voinut irrottautua Bomarsundista. Epäonninen soturi sai surmansa kun englantilaisten laivasto pommitti linnoitusta vuonna 1854. Neljän päivän pommitusten jälkeen linnoitus antautui ja osana rauhansopimusta se räjäytettiin maan tasalle.

Tiistaina 30. päivä maaliskuuta 2010 tuli kuluneeksi 130 vuotta talon avajaisista. Tänä aikana rakennuksessa on havaittu useasti selittämättömiä asioita. Milloin kenkiä ilman jalkoja, milloin ikkunan ohi kulkevia hahmoja. Milloin suljettuja ovia, silloin kuin niiden pitäisi olla auki. Öisin yksin yläkerran toimistossa työskentelevä voi kuulla klassista musiikkia, vaikka talossa ei pitäisi olla ketään paikalla.

Paikalla työskennelleet tietävät kertoa hyvinkin konkreettisia kokemuksia, joita tapahtuu säännöllisesti vielä nykyäänkin. Edellisellä kierroksella muuan osallistuja kertoi vahtimestarin kokemuksista joitakin vuosia sitten, josta hän lähetti ennen tämänkertaista kierrosta seuraavanlaisen selostuksen: Vaksi oli sulkemassa talon ovia näytöksen jälkeen tarkistettuaan, että kaikki muut olivat jo lähteneet. Yhtäkkiä hän kuuli raskaita miehen askeleita oven takaa tyhjästä huoneesta. Hän tarkisti huoneen, kysyi “onko täällä joku” ja kuuli selvästi raskaan huokauksen. Ketään ei kuitenkaan ollut paikalla. Suljettuaan oven hän kuuli askeleet uudelleen. Tämä tapaus oli miehen työn aikana toistunut useamman kerran. Mies on luotettava, tervejärkinen henkilö.

Tämänkertaisella kierroksella puolestaan kävimme yllätysvierailulla tervehtimässä teatterin vahtimestaria, joka kertoi omista kokemuksistaan. Mielenkiintoinen yhteensattuma oli, että hänellä oli juuri aiemmin sinä samaisena päivänä ollut selittämätön kokemus – kaikkiaan niitä kun on hänellä ollut vain kolme sen kahden vuoden aikana, jonka hän on työskennellyt Aleksanterin teatterissa. Vahtimestarin kertoi mm. seuraavanlaisen tarinan:

Oli aamu ja odotin työkavereita töihin. Ja kuulin kuinka verstas joka on siinä vieressä yläpuolella, niin siellä lähtee pölyimuri käyntiin ja sitten sirkkeli lähtee käyntiin. Ajattelin että nyt ne (työkaverit) tuli tuli sitten töihin eikä ne voinut sitten edes huutaa siitä.

Tämä on kolme kertaa käynyt ja tänään siis juuri viimeksi… Täysin sama juttu, täysin tunnistettava pölynimuri lähtee käyntiin ja sitten kuuluu niin kuin pöytäsirkkelillä puuta sahattaisiin. Tänään minulla oli ensimmäisen kerran toinen henkilö kanssani ja totesin että nyt siellä on se kummitus. Käytiin katsomassa, verstas oli jälleen pimeänä, koneet irti seinästä…

Vahtimestari kertoi kuulleensa, että vastaavia tapauksia on esiintynyt myöskin Turun ruotsalaisessa teatterissa, joissa on hänen tietojensa mukaan ollut monesti useita todistajiakin läsnä. Kuusankosken teatterista hän puolestaan kertoi kuulleensa kummituksesta, joka sytyttelee selittämättömästi valoja.

Hän oli itse nähnyt myös hahmon, joka liikkui näyttämön verhon takana, mutta muilla henkilökunnasta on vielä selkeämpiä kokemuksia mm. teatterin ullakolta, josta käsin sammutetaan ilmeisesti paikan ilmastointi. Vahtimestarin saatua juttunsa päätökseen paikalle ponnahti sattumalta eräs teatterissa työskentelevä nainen, joka kertoi seuraavanlaisesta tapauksesta:

Hän oli mennyt aamulla äänitarkkaamoon, jossa tulee ilmeisesti irroittaa tekniikan kopista (induktio)silmukka. Siinä ei ole sähkövaloja ja hän näki hämärässä käytävässä miehen hahmon, joka oli vähän aikaa siinä ja sitten vain hävisi.

Nainen kertoi tietenkin säikähtäneensä ilmestystä “ihan kauheesti” ja poistui nopeasti laitettuaan silmukan. Sen jälkeen teatterin ohjaaja tuli sitten töihin, jolle hän siinä kahvipöydässä istuessaan totesi, että teatterin valot olivat huonosti (koska nainen ei ollut yksin uskaltanut mennä säätämään valaistusta). He lähtivät nousemaan sinne kun joku siinä samaan aikaan nosti sitten niitä valoja. Kummatkin katsoivat hämmästyneenä toisiaan ja 40 vuotta teatterissa työskennellyt ohjaaja oli varma, että valot eivät nouse sillä tavalla itsestään.

“Tässä oli tämä minun kummituskokemukseni”, päätti nainen lopulta kertomuksensa ja jatkoi tehtäviensä pariin.

Vaikka ilmiöt ovatkin pelotelleet henkilökuntaa, haamun sanotaan olevan kuitenkin ystävällinen. Tosin esityksien aikana rakennuksen yli satavuotiaan hissin ovet on kuulemma pidettävä pois käytöstä, koska ne pitävät liikaa ääntä lähtiessään selittämättömästi käyntiin.

Käsite oopperan kummituksesta voi kuulostaa kliseiseltä. Miltei jokaisessa esittävän taiteen talossa on kerrottu olevan jonkinlaisia vaeltavia henkiä. Herää kysymys, miksei liiketalouden maailmassa puhuta ikinä haamuista. On sanottu, että jokaisella ihmisellä on aina oma energiansa ja voidaan arvella, että tällaiset teatraaliset paikat saattavat vetää näitä ilmiöitä puoleensa.

Bulevardin Apteekki, Bulevardi 13

Seuraava kohteemme oli vanha tuttu Bulevardin apteekki. Tarina kertoo, että apteekin farmaseutti kohtasi eräänä sateisena syysyönä asiakkaan, jota ei voinut enää auttaa. Seuraava noudattaa selostusta Sami Aaltosen kirjassa Aavetaloja, täydennettynä joillakin omilla lisäyksilläni ja tarkennuksillani.

Tapahtumat alkoivat, kun päivystävä farmaseutti lähti noutamaan lääkkeitä kellarin varastosta täydentääkseen myymälän hyllyjä. Porraskäytävän katkaisija ei toiminut, ja farmaseutti luuli, että lamppu oli palanut. Hän päätti laskeutua portaat pimeässä ja sytyttää alhaalla varaston valon. Kapeilla kierreportailla farmaseutti huomasi loimotuksen kellarista. Hän ajatteli, että kollega oli unohtanut varaston valon päälle, mutta erehtyi.

Lääkevaraston ovella huojui valoa hehkuva hahmo, josta erottuivat pää, hartiat sekä epämääräisen muotoinen värähtelevä viitta. Hahmo alkoi hivuttautua kohti farmaseuttia, kuin jotakin anellen. Farmaseutti pakeni kohti yläkertaa ja toivoi pelottavan näyn katoavan, mutta portaiden yläpäässä hän huomasi hahmon yhä seuraavan. Jokaisella kierreportaiden askelmalla hahmon viitta värisi nopein, aaltoilevin liikkein. “Mene Kristuksen nimeen!” Farmaseutti huusi ja juoksi valaistuun apteekkiin. Hän lukitsi itsensä päivystyshuoneeseen ja odotti kauhuissaan, mitä tuleman pitäisi. Henkiolento oli kuitenkin siltä yöltä hävinnyt.

Tarina on tyypillinen urbaani legenda, sillä joidenkin lähteiden mukaan tapaus olisi sattunut vuosisadan alkupuolella kun itse apteekki on perustettu vasta vuonna 1940. Eli jos ilmiö on tapahtunut, sen täytyy olla suhteellisen tuore – en kuitenkaan tiedä, onko itse tätä apteekkaria koskaan haastateltu tai onko häntä edes olemassa. Paikan nykyinen henkilökunta ei tiedä asiasta sen enempää kuin lehtitiedotkaan.

Väitetään että Bulevardia-apteekki on kokenut myöhemmin muitakin mustaan surmaan menehtyneiden vierailuja. Myöskin viereisellä Bulevardilla on kerrottu tehdyn havaintoja tummiin pukeutuneesta naisesta, joka katoaa mystisesti vastaantulijoiden näköpiiristä. Valitettavasti nykylääketiede ei voi pelástaa muinoin ruttoon kuolleita – eikä heidän levottomia sielujaan.

Lönnrotinpuistikko 5

Suomen Tiedeseuran arkistosta pitäisi löytyä pöytäkirja, joka kertoo huoneeseen itsestään sataneista rahoista. Tapauksen silminnäkijöistä on myöhemmin haastateltu ainakin taiteilija Ester Halliota os. Jäntti (s. 18.10.1895 Lapinlahdella, k. 7.1.1978 Helsingissä), johon pohjautuva oheisenlainen kertomus löytyy Aikki Perttola-Flinckin kirjasta ”ihmistiedon rajamailla”. Tapauksesta löytyy kuvaus myös Esko Mustosen teoksesta ”Tuntematon voima – poltergeist”.

Tapaus sattui syksyllä 1917, jolloin Hallio opiskeli Ateneumissa ja asui opiskelutoverinsa Inni Siegbergin, lehtori Artur Siegbergin tyttären luona. Siegbergin perhe oli maalla lukuun ottamatta sairaanhoitajatytärtä joka oli työssä silmäklinikalla. Hallio oli asunnossaan erään toisen opiskelijatoverinsa kanssa.

Kun Ester Hallion opiskelijatoveri Inni Siegberg palasi kaupunkiin, naiset kävivät näyttämässä rahoja Suomen Pankissa. Osoittautui että ne olivat oikeita ja kun kukaan ei huolinut niitä omakseen, Siegberg, Hallio, Hallion opiskelijatoveri, Arttu Brummer ja Topi Vikstedt päättivät mennä kuluttamaan ne nuorten taiteilijoiden suosimaan Brondinin kahvilaan Esplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmalla. Seurue oli ylen kiitollinen epätavallisella tavalla ansaitsemistaan rahoista, mutta Brummerin mielestä naisten olisi pitänyt pyytää vähän kahisevaakin.

Kävin ennen kummitustalokierrosta Kansallisarkistosta selvittämässä, löytyisikö sieltä mainittua Tiedeseuran tutkimuspöytäkirjaa. Osoittautui, että arkistot on varsin hankalasti järjestelty, enkä sitä pöytäkirjaa alustavassa tarkistuksessa löytänyt.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö sitä siellä olisi, sillä aineistoa jäi vielä tarkistamatta ja se saattoi jäädä huomaamattakin. Osoittautui kuitenkin, että Grotenfelt on juuri tuolloin toiminut tiedeseuran hallituksessa ja todennäköisesti hän on voinut hyvinkin toimittaa tutkimuspöytäkirjansa heille. Jos sitä ei siellä ole, on mahdollista että joku utelias henkilö on sen sieltä luvattomasti vienyt, sillä tapaus on ollut julkisuudessa jo 70-luvulta lähtien. Jos kukaan ei ole käynyt jälkeenpäin tarkistamassa Tiedeseuran arkistoja vaikka alkuperäinen tietolähteeni antaakin näin ymmärtää, toinen mahdollisuus on, että tämä tutkimuspöytäkirja päätyikin lopulta esimerkiksi Grotenfeltin vetämälle ruotsinkieliselle parapsykologiselle seuralle, joka oli perustettu Helsingissä vuonna 1907. Yritän selvittää asiaa lisää myöhemmin.

Mannerheimintie 10

Lönnrotinpuistikon jälkeen suuntasimme hotelli Marskille, jossa meitä odotti Suomen parapsykologisen tutkimusseuran puheenjohtaja Matti Ollila. Hän oli päässyt lähtemään kierrokselle hieman myöhässä, mutta toi mukanaan myöskin tutkimuslaitteita.

Laitan tähän lopuksi vielä esittelyn tästä kohteesta, joka on lainattu Sami Aaltosen kirjasta Aavetaloja:

Jatkosodan ensimmäisenä vuonna 1941 Heikinkatu 12:n rakennuksesta alkoi kuulua kummia. Synkkä ja sokkeloinen rakennus sijaitsi nykyisen Marski-hotellin kohdalla.

Monet kummituksen kohteeksi joutuneen perheen ystävät eivät enää uskaltaneet vierailla asunnossa. Jopa muuan Lapin noita kertoi nähneensä Rovaniemellä saakka huoneistossa tapahtuneen murhan. Eräs toinen meedio pyrki turhaan asuntoon pitämään spiritististä istuntoa. Vuonna 1959 Heikinkadun kummitustalo purettiin.

Tutustuimme kierroksella lisäksi Kansallisteatterin kummituksiin, jonka jälkeen jotkut joukosta irtaantuivat omille teilleen. Teatterin jälkeen jatkoimme vielä Mikonkadulle, jossa esittelin erään erikoisen tapauksen, joka ei edustanut niinkään tyypillistä kummittelua, vaikka siihen sellaisiakin ulottuvuuksia voisi liittää. Tämän jälkeen etenimme Esplanadille, jossa kerroin hieman luonnon tarjoamista arvoituksista, ja sieltä lopulta alussa mainitulle Kappelille.

Kierros oli erittäin antoisa ja tarjosi uutta minullekin. Parasta antia minun osaltani olivat osallistujien omat kokemukset.

Edellisestä kummitustalokierroksesta löytyy internetistä lyhyt videonpätkäkin.

Seuraava (ja minun osaltani varmaankin myös viimeinen) on jo suunnitteilla, ajatuksena on että kierroksen päätteeksi siihen liittyisi pientä oheisohjelmaakin… Otan luonnollisesti ilmoittautumisia vastaan.

Eri kulttuureiden ja aikakausien perimätiedosta ja kirjallisuudesta ei suinkaan puutu viitteitä ja tietoa tästä varsin erikoisesta ilmiöstä, mutta siitä huolimatta OOBEa on tutkittu nykypäivän länsimaissa vain vähän. Niinpä ilmiötä kokemattomien, kirjallisuuteen ja tutkimukseen perehtymättömien on vaikea uskoa ihmisen tietoisuuden voivan poistua hänen kehostaan hänen oman tahtonsa ja harjoituksensa avulla.

Kirjallisuudessa OOBE on määritelty tilaksi, jossa ihmisen fyysinen keho on passiivinen ja aivan kuin unessa samalla kun hänen tietoinen mielensä on aktiivinen, hereillä ja erillään kehosta. Ilmiöön kuuluu olennaisesti, että tietoisuus pystyy jättämään kehon, siirtymään muualle, havainnoimaan ympäristöään ja muistamaan havaintonsa ja kokemuksensa palattuaan takaisin kehoon.

Esoteerisessa perinteessä tietoista kehosta poistumista ja tässä tilassa siirtymistä haluttuun joko fyysisessä tai ns. astraalimaailmassa olevaan paikkaan on nimitetty astraalivaeltamiseksi. Laajimmillaan OOBEksi voi käsittää myös normaalin unitilan ja selkounet, ja näin ollen se on jokapäiväisempi tapahtuma kuin ensi kuulemalta näyttää.

Spontaani kehosta poistuminen

Laboratorio-olosuhteissa OOBE-ilmiötä tutkinut fil.tri Janet Lee Mitchell toteaa kenen tahansa voivan tahtomattaankin kokea sen tietyissä tilanteissa: ylivoimaisessa väsymystilassa, lääkkeiden tai huumeiden vaikutuksen alaisena, sensorisen deprivaation eli ihmisen aistivaikutelmilta eristämisen avulla, meditaatiossa, hypnoosissa tai vain rentoutuessa. Spontaaneita kehosta irtautumisia on kirjattu elämälle vaarallisissa tilanteissa: onnettomuuksissa, koomassa, tajuttomana, leikkauksissa, synnytyksissä, migreeni- ja epilepsiakohtauksissa, sodassa tai muunlaisen fyysisen ja psykologisen stressin aikana. Myös kuolemanlähikokemuksen eli NDE:n (near-death experience) ja shamanistisen ”henkien vallassa” olon Mitchell luokittelee OOBEksi.

Tri Mitchell huomauttaa, että psykologian oppikirjat käyttävät OOBE-kokemuksesta omia termejään kuten depersonalisaatio, dissosiaatio, minän jakautuminen, autoskopia jne. Selvää on, että länsimainen psykologia ja psykiatria on taipuvainen pitämään OOBE-kokemuksia lääketieteellistä hoitoa edellyttävinä tiloina.

Mitä OOBEssa tapahtuu

Kertomukset salaisiin mysteereihin initioitujen astraalimatkoista, shamaanien ja joogien kokemuksista sekä spontaaneista kehosta poistumisista pitävät yhtä tutkimuksen kanssa. OOBE-kokemuksessa ihminen näkee fyysisen kehonsa sen ulkopuolelta ja kokee, että kehosta poistunut tietoisuus ei ole painovoiman eikä muidenkaan fyysistä kehoa rajoittavien fysiikan lakien alainen: hän kokee pystyvänsä leijailemaan ilmassa, liikkumaan seinien tai minkä muun tahansa aineen läpi sekä liikkumaan ajatuksensa avulla ja nopeudella. On myös tapauksia, joissa OOBE-tilassa oleva on pystynyt luomaan itsestään utuisen hahmon, jonka sekä hän itse että muut ovat havainneet kaukana hänen nukkuvan fyysisen kehonsa olinpaikasta.

Fyysiset lait rajoittavat OOBE-tilassa olevaa vain vähän: siirtyminen paikasta toiseen tapahtuu tahdon ja ajatuksen voimalla. Aisteista toimivat lähinnä näkö ja kuulo, niitä harvemmin kosketus, ja haju- ja makuaistit toimivat erittäin harvoin.

OOBE-kokemusten todenperäisyyttä epäileville fil.tri Mitchell huomauttaa, että mieli, tietoisuus ja mentaali elämä on riippumaton aivoista: mieli/tietoisuus käyttää aivoja kuten tietokoneen käyttäjä tietokonetta ja näin se on vapaa toimimaan muuallakin kuin koneella eli aivoissa tai aivojen kautta. Hän lainaa lääketieteen Nobel-palkinnon saanutta Sir John C. Ecclesiä, joka on tullut päätelmään, että “mielellä on oma olemassaolonsa, oma itsenäisyytensä, erillään aivoista. Mieli toimii itsenäisesti aivojen avulla, mutta on niitä korkeammalla tasolla.” Näin ollen ihmisen tietoisuus on havainnoija, jolla on aivot ja fyysinen keho, mutta joka ei ole pelkästään keho ja joka pystyy fyysisestä kehosta irtautuneena mitä ihmeellisimpiin kokemuksiin.

OOBE on opittavissa harjoituksella

Jos spontaanit kehosta poistumiset jätetään laskuista, taidon tietoisesti opetelleita lienee länsimaissa vain harvoja, niin pitkällinen, aikaa vievä ja kärsivällisyyttä vaativa taidon harjoittelu on. Oppikirjat, joista ei kylläkään ole puutetta, suosittavat OOBE-taidon oppimisesta kiinnostuneille kasvissyöntiä, nautintoaineistä pidättymistä sekä säännöllistä meditointia ja visualisointia. Fil.tri Keith Harary lupaa OOBEn omalla tekniikallaan kuukaudessa, mutta hänenkin metodinsa vaatii sinnikkyyttä, uskoa onnistumiseen ja ennen kaikkea runsaasti aikaa harjoitella.

Kehosta poistumisen taidon voi oppia myös vähemmälläkin vaivalla, tosin opetus- ja harjoitusohjelmaan osallistuminen voi käydä melko arvokkaaksi. Ohjelmia tarjoaa maailman ehkä tunnetuimman ja taitavimman OOBE-matkailijan, nyt jo edesmenneen insinööri Robert A. Monroen perustama Monroe Institute Virginiassa Yhdysvalloissa.

Ensimmäisen OOBEnsa spontaanisti kokenut Monroe kiinnostui kokemastaan niin, että hän alkoi ensi hämmennyksensä jälkeen tutkia, mistä ilmiössä on kyse. Hän havaitsi, että molempien aivopuoliskojen sähköisen toiminnan synkronoiminen saa aikaan kehosta poistumiskokemuksen koehenkilöissä. Tämän havainnon ja tutkimuksen pohjalta Monroe Institute tarjoaa ohjelmia taidon oppimiseksi ja sen harjoittamiseksi myös kotioloissa.

Kiintoisaa on, että lahjakkaimmista oppilaistaan Monroe muodosti “tutkimusmatkailijaryhmän”, jonka jäsenet kokoontuivat yhteen matkustelemaan OOBE-tilassa niin meidän maailmankaikkeudessamme kuin muissa ulottuvuuksissa. Vastaavanlaisista matkoista maapallolle, muille planeetoille, muihin galakseihin ja “astraalimaailmoihin” on kerrottu muinaisessa kirjallisuudessa kautta maailman rannan.

Kirjallisuutta:

Janet Lee Mitchell. Out-of-Body Experiences. A Handbook. Ballantine, 1988.
Robert A. Monroe. Journeys Out of the Body. Doubleday, 1977.
Robert A. Monroe. Far Journeys. Doubleday, 1985.
Robert A. Monroe. Ultimate Journey. Main Street Books, 1996. Suom. Mahtava matka, Taivaankaari, 2003.

www.monroeinstitute.org/

Suomen Parapsykologinen Tutkimusseura ry

Pekka Marttinen: Vapaan energian teknologia ja ihmiskunnan kehitys. Orgonisaation ja orgonilaitteiden esittelyä. Oviraha 2€ (jäsenet)/ 5€ (työttömät, opiskelijat, eläkeläiset) / 6€

Rajatiedon keskus
Uudenmaankatu 33, 00120 Helsinki
www.rajatieto.fi
puh. (09) 6121 114
Toimisto ja kirjasto avoinna 23.2.2010 alkaen ti-to klo 12-15

Ma 1.3. 18.00-20.00
Parapsykologinen keskustelupiiri. Olavi Kiviniemi alustaa lusikantaivutuksesta.

Rajatiedon keskus
Uudenmaankatu 33, 00120 Helsinki
www.rajatieto.fi
puh. (09) 6121 114
Toimisto ja kirjasto avoinna 23.2.2010 alkaen ti-to klo 12-15

Luentokuvaa on julkaistu aiemmin Mediasfäärissä otsikolla Psykofyysiset tutkimukset parantajilla.

DVD:n voit tilata verkkokaupastamme.

Tajunnassa alkaa alkaa nyt Heli Sarren kirjoittamien artikkeleiden sarja. Sarre on yliaistillisista ilmiöistä ja kansanperinteestä kiinnostunut kirjoittaja. Hänen artikkeleitaan on julkaistu runsaasti mm. Ultra-lehdessä. Ensimmäiseksi Sarren artikkeli paranormaaleista ilmiöistä ja tietoisesta maailmankaikkeudesta, olkaa hyvä.

Viime vuosien tärkeimpiä paranormaalien ilmiöiden tutkimista käsitteleviä julkaisuja on amerikkalaisen fil. tri Dean Radinin kirja The Conscious Universe (Tietoinen maailmankaikkeus). Fil. tri Radin on tehnyt tutkimusta eri yliopistojen tutkimuslaitoksissa, ja myös Yhdysvaltain puolustusvoimat ja useat suuryhtiöt ovat rahoittaneet hänen tutkimuksiaan. Tutkimuksen lähtökohdat, parantaminen mielen voimin sekä tutkimuksen merkitys tulevaisuudessa ovat monien muiden ohella keskeisiä teemoja Radinin kirjassa.

Paranormaalin tutkimuksen neljä vaihetta

Tieteen historia osoittaa, että minkä tahansa epätavallisen ilmiön tutkimuksessa on havaittavissa neljä eri vaihetta. Aluksi ilmiö saattaa herättää ihmetystä ja kysymyksen, voiko ilmiötä ylipäänsä olla olemassa, ja silloin vedotaan aiakaudella yleisesti hyväksytyn tieteenfilosofian käsityksiin siitä, mikä on mahdollista ja mikä ei. Tämä ensimmäinen vaihe saattaa kestää vuosista vuosisatoihin. Toisessa vaiheessa ilmiön olemassaolo tunnustetaan, mutta sillä kiistetään olevan mitään todellista merkitystä. Kolmas vaihe alkaa, kun huomataan, että sillä sittenkin on enemmän merkitystä kuin mitä aluksi ajateltiin, sitä aletaan tutkia ja sille löydetään sovellutuksia. Neljännessä vaiheessa aikaisemmat ennakkoasenteet unohtuvat, ja saattaa käydä niin, että entisistä “epäuskoisista” tulee ilmiön innokkaimipia tutkijoita ja kannatajia.

Esimerkkejä tämänkaltaisesta vaiheittaisesta asennemuutoksesta löytyy luonnontieteiden tutkimuksesta runsaasti. Moni aikaisempina vuosisatoina tai -kymmeninä kyseenalaistettu tai jopa kielletty tieteen ala on meidän aikanamme jo saavuttanut neljännen vaiheen, mutta toiset käyvät läpi ensimmäistä.

Paranormaaleihin ilmiöihin liittyvää tutkimusta on tehty vasta runsaat sata vuotta, eli verrattuna muihin luonnontieteisiin tutkimus on hyvin uutta. Ei siis ihme, että tutkimus kohtaa erilaisia vaikeuksia, eli se on vielä osin ensimmäisessä vaiheessaan. Ilmiöitä kyseenalaistetaan jo pelkästään siksi, että niiden hyväksyminen todellisiksi johtaisi sekä tieteen perusfilosofioiden että länsimaisten uskonnollisten käsitysten uudelleen arvioimiseen.

Määritelmän mukaan paranormaali ilmiö tarkoittaa sellaista havaitsemista tai tapahtumaa, joka on tieteen “rajoilla” tai “tuolla puolen”. Määritelmä itsessään ei kyseenalaista ilmiötä, vaan toteaa, että nykyisin tieteellisin menetelmin niitä on vaikeaa tai mahdotonta tutkia. Tieteellinen tutkimus edellyttää toistettavuutta ja mitattavuutta. Koska paranormaalit ilmiöt useinkin tapahtuvat odottamatta ja ovat ainutkertaisia, niiden tutkimus edellyttää nykyisten tutkimusmenetelmien edelleen kehittämistä ja uusien luomista.

Paranormaalit ilmiöt jaetaan kolmeen ryhmään: ESP (extrasensory perception) eli aisteista riippumaton havaitseminen (telepatia, selvänäkö ja ennalta tietäminen), PK (psychokinesis) eli mielen vaikutus aineeseen, ja ilmiöt, joiden perusteella voidaan olettaa tietoisuuden jatkuvan kuoleman jälkeen (NDE eli near-death experience eli kuolemanlähikokemus, ilmestykset tai aaveet ja jälleensyntymämuistot). Näiden ilmiöiden toedenperäisyyttä voidaan jossakin määrin todentaa. Esimerkkejä telepatian, psykokinesian ja jälleensyntymämuistojen todentamisesta on kirjallisuudessa runsaasti.

Mielen ja aineen vuorovaikutus

kuuluu olennaisesti paranormaaliin alueeseen. Se on kiinnostanut ihmiskuntaa todennäköisesti jo esihistoriallisista ajoista lähtien, ja kertomuksia ihmismielen ihmeitä tuottavista voimista löytyy varhaisimmista historiallisista lähteistä.

Ihmismielen saloja ovat pyrkineet kartoittamaan filosofit ja viime vuosikymmeninä mielen tieteiden ammattilaiset: psykologit ja psykiatrit, biologit ja neurotieteilijät, informaatiotutkijat ja fyysikot, vain muutamia mainitakseni. Jokaisella nykyisellä tieteenalalla on luonnollisestikin oma näkökulmansa siihen, mitä mieli ja tietoisuus ovat, mutta yhteisesti hyväksyttyä määritelmää niille ei toistaiseksi ole.

Mielen vaikutus kehoon eli sairauteen ja terveyteen ovat nykyisen tieteellisen ja myös paranormaalin tutkimuksen kiintoisimpia kohteita. Lääketieteen uusimmilla alueilla psykoneuroimmunologia ja paranormaalilla alueella parantajan vaikutus parannettavaan vahvistaa vuosituhantista käsitystä kehon ja mielen jokahetkisestä vuorovaikutuksesta. Sekä tutkimus että tapauskertomukset vahvistavat  psykologian uranuurtajiin kuuluvan William Jamesin toteamuksen 1800-luvun lopulta: kaikki mielen liikkeet vaikuttavat jollakin tavoin kehoon. Sata vuotta myöhemmin mielen voimalla parantamisesta laajalti kirjoittanut Norman Cousins kiteytti saman ajatuksen sanoihin “uskosta tulee biologiaa”.

Lumevaikutukseen ja psykosomaattisiin sairauksiin liittyvien satojen tutkimusten perusteella on todettu, että aineeton mieli vaikuttaa aineelliseen kehoon hyvin monin eri tavoin. Ihmisen omat uksomukset ja odotukset, toiveet ja pelot, mutta myös läheisten ja erityisesti auktoriteeteiksi koettujen henkilöiden näkemykset ja mielipteet vaikuttavat voimakkaasti parantumistapahtumassa. Miten tämä “mentaaliksi intentioksi” nimitetty ilmiö vaikuttaa, on edelleen tutkimuksen kohteena. Erityisesti ns. kaukoparantaminen ja sen avulla parantuminen kiinnostaa paranormaalien ilmiöiden tutkijoita.

Kaukoparantamista nimitetään eri nimillä ja siihen asennoidutaan sen mukaan, mikä on parannettavan tai parantajan filosofinen tai uskonnollinen viitekehys. Rukouksen voimalla parantaminen, henkiparannus ja bioenergiahoidot ovat muutamia näkökulmia. Yli kahdenkymmenen vuoden tutkimustuloksia kaukoparantamisen vaikutuksista sairaisiin ihmisiin ovat tehneet tunnetuiksi mm. lääkärit Bernie Siegel ja Larry Dossey. Tutkimustulokset ovat olleet vakuuttavia. Ne osoittavat myös sen, että parannettavat tiedostamattaan ottavat vastaan heille lähetettyjä mentaaleja signaaleita. Parantajien lähettämän energian vaikutusta myös bakteereihin, kasveihin ja koe-eläimiin on tutkittu.

Kuinka pitkälle mielen kenttä ulottuu

on kysymys, joka askarruttaa varsinkin aikana, jolloin tuhansien, jopa miljoonien ihmisten mieli keskittyy samanaikaisesti johonkin tapahtumaan. Luonontieteissä hyväksytään käsitys energiakentistä. Sekä ihmisen että maapallon sähkömagneettisen kentän tutkimus alkoi yli kaksisataa vuotta sitten. Entä ihmisen mielen energian kehittämä tai sitä suuremmassa mittakaavassa kokonaisten kansanjoukkojen mielen kenttä, ovatko ne olemassa ja mitä vaikutusta niillä saattaa olla?

Tutkimustulokset antavat ymmärtää, että mentaaliin energiakenttään kuuluu olennaisesti ajsta ja paikasta riippumaton tietoisuus, joka pystyy luomaan järjestysta näennäiseen kaaokseen siitä riippuen, kuinka voimakas sen lähettämä signaali on. Sähkömagneettisen kentä tavoin myös signaalin kentän voimakkuuden voidaan olettaa aaltoilevan. Keskittyneen tietoisuuden tiloissa tuotettu kenttä on voimakkaampi kuin muissa tuotettu. Kenttä voimistuu myös sitä mukaan, mitä uesammat yhdstävät mielensä voimat saman signaalin lähettämiseen. Toisin sanoen, kun mieli liikkuu, se liikuttaa myös ainetta.

Ajatusta maapallosta jollakin tasolla tietoisena olentona nimitetään Gaia-hypoteesiksi. Gaian mielen eli maan sähkömagneettisen kentän aaltoiluun vaikuttavat auringon, kuun ja aurinkokunnan muiden planeettojen sekä sen oman sulan sisuksen voimien vaihtelut. On myös esitetty olettamus, että Gaian ja ihmiskunnan mieli ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Aikoina, jolloin ihmiskunta elää kutakuinkin tavanomaista elämää, Gaian arvellaan “uneksivan”, mutta hetkinä, jolloin suurten ihmisjoukkojen mieli keskittyy johonkin asiaan, Gaia aivan kuin herää unestaan.

Fil. tri Radin viittaa merkitykseen, mikä Gaian mielellä on yhteiskunnassa vallitsevaan järjestykseen ja epäjärjestykseen. Maailman laajuisen väkivallan ja aggression tiesotamaton syy saattaa kirjaimellisesti olla laajojen kansanjoukkojen kaoottiset, pahansuovat ajatukset. Radin sanoo: “Esimerkiksi jihadin eli pyhän sodan idea uskottomia vastaan saattaa horjuttaa sekä suoraan (esimerkiksi terroritekoina) että epäsuorasti yhteiskuntajärjestystä ympäri maailmaa. Sitä vastoin rauhanomaiset, kuten Gandhin ja Martin Luther Kingin innoittamat protestit, jotka synnyttävät joukoissa jaloja pyrkimyksiä, ovat saattaneet päästä tavoitteisiinsa psykologisista syistä, mutta myös fyysisistä syistä, joita emme vielä voi täysin ymmärtää.”

Paranormaalin tutkimuksen merkitys

avautuu täysin vasta tutkimuksen itsensä edistyessä. Tutkimukset ja teoria kiinnostaat vain harvoja, mutta hyvin monet ovat valmiita kokeilemaan ja soveltamaan esimerkiksi energiaparannusta käytännössä.

Nopeinta ja laajinta edistystä voidaankin ennakoida nimenomaan aloilla, joissa yhdistyvät toisaalta ihmisen fyysistä olemusta, toisaalta hänen mieltään ja tietoisuuttaan tutkivat, jokapäiväiseen elämään sovellettavissa olevat tieteenalat. Sitä mukaan kun yhä vakuuttavampia tuloksia saadaan ja niitä julkistetaan, paranormaalin tutkimuksen osa-alueet siirtyvät ensimmäisestä vaiheesta toiseen tai kolmanteen eli aikanaan niistä tulee hyväksyttyä tiedettä.

Poikkeuksellisille paranormaaleille kyvyille on jatkuvaaa kysyntää, ja monet niitä osoittaneet ovat suostuneet koehenkilöiksi tutkimuksiin. Liikemaailma ja poliisi käyttävät hyväksi tällaisten henkilöiden palveluksia. Eri maiden puolustusvoimat myös tutkivat paranormaaleita kykyjä, mutta salaiseksi luokiteltuna tutkimuksista ei ole annettu tietoja julkisuudessa.

Paranormaalilla tutkimuksella on vielä pitkä tie edessään. Tutkijoilta edellytetään monien erikoisalojen koulutusta, ja tutkimuksen rahoitus on jatkuva ongelma. Paranormaalia tutkimusta kiihkoisasti omista henkilökohtaisista syistään vastustavat henkilöt saavat äänensä kuuluville paremmin kuin ilmiöitä kiihkottomasti tutkivat. Fil. tri Radinin lainaus filosofi Søren Kierkegaardilta sopii moniin: “On kaksi tapaa pettää itseään. Toinen on uskoa sellaiseen, mikä ei ole totta, toinen kieltäytyä uskomasta siihen, mikä on totta.”

Kokemus kulkee hyvin usein tutkimuksen edellä. Kertomuksia paranormaaleiksi nykyaikana luonnehdituista kokemuksista on kuvattu kirjallisuudessa aina siitä saakka, kun kirjoitettua historiaa on ollut. Ne ovat olleet osa ihmiskunnan ja yksittäisten ihmisten kokemusta kautta vuosituhansien.

Radin huomauttaa, että ellei paranormaaleita ilmöitä ja kokemuksia ole olemassa, ihmisten usko niihin ja niiden kokeminen merkitsee sitä, että suuri osa ihmiskuntaa on kärsinyt ja kärsii “joukkohulluudesta”. Paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneisiin suhtaudutaan toisin kuin esimerkiksi niihin, jotka uskovat johonkin jumalaan. Siksikin on outoa, että skeptikkoihin lukeutuvat eivät kohdista hyökkäyksiään uskontoa ja johonkin jumaluuteen uskovia vastaan, vaikka minkään jumalan olemassa olosta ei ole tieteellistä todistetta ja hyvin suuri osa ihmisistä uskoo hänen olevan olemassa. Skeptikkoihin sopiikin Radinin lainaama Laurel Leen lausahdus: “Tiedän, että en näe asioita sellaisina kuin ne ovat. Näen asiat sellaisna kuin olen itse.”

Lähde: Dean Radin, Ph.D. The Conscious Universe. The Scientific Truth of Psychic Phenomena. HarperEdge. San Francisco, 1997.

Suomen parapsykologinen tutkimusseuran tilaisuus:

noin klo 18.30 Georg Lindström: TRANSKOMMUNIKAATIO – YHTEYS TEKNISTEN LAITTEIDEN AVULLA KUOLEMAN RAJAN TAAKSE
Pääsymaksu 6 € ei jäsenille, 5 € opiskelijoille, 2 € jäsenille

Rajatiedon Keskus, Uudenmaankatu 33, Helsinki