Kirjassa esitellään myös liuta jollain tapaa henkimaailman kanssa tekemisissä olleita henkilöitä. Esimerkiksi Crowleyn tai Gurdjieffin kaltaisten merkittävien esoteerikkojen elämänkerran tiivistäminen pariin sivuun tekstiä on mahdotonta, eikä voi tehdä millään tavalla oikeutta miesten monikerroksisille filosofioille. Kirjan teeman mukaisesti kerroksista onkin valittu ne oudoimmat ja raflaavimmat.

Ensyklopedia edustaa paranormaaleja aiheita käsittelevien kirjojen viihteellisintä päätä, kutkuttavia tarinoita ja anekdootteja. Varsinainen nykyaikainen paranormaalin tieteellinen tutkimus on jäänyt vähemmälle huomiolle. Aidosti selittämättömiksi jääneet ilmiöt tuppaavat hautautumaan huijausyritysten ja huijausspekulaatioiden alle. Kirjan viihteellinen, jopa piruileva asenne on ajottain hiukan ikävä, niin paljon ylenkatsetta riittää paranormaaleihin asioihin vakavasti suhtautuvia kohtaan. Toisaalta selittämättömiä asioita ei aina kannata niin vakavasti ottaakkaan. Tärkeintä on muistaa, että maailma todellakin on aika outo paikka. Siitä ensyklopediaan kootut tarinat ovat oivallisia esimerkkejä.

Jani Kaaro tarjoutui antamaan pienen haastattelun kirjan tiimoilta. Seuraavassa siis muutama sähköpostitse esitetty kysymys ja vastaus.

Von Qlippoth: Kuinka innostuit kirjottamaan tietokirjan oudoista asioista?

Jani Kaaro: Huomasin, että yleissivistyksessäni on kiusallinen aukko. Vastaan tuli käsitteitä Atlantiksesta psykokinesiaan, mutta en tiennyt niistä käytännössä mitään. Kun eräänä iltana sitten googletin niistä tietoa, huomasin, että niillä oli pitkä ja monipolvinen historia. Googletin lisää ja kohta olin “sisällä” outouksissa jo kyynärpäitä myöten. Jossakin vaiheessa aloin ajatella, että tästä voisi tulla kirja. Rajatieto ja new age kuuluvat myös lapsuuteeni. Äitini kuuluu siihen sodan jälkeiseen suureen sukupolveen, joka mielestäni muodostaa new agen suuren yleisön Suomessa (mikä sinänsä on mielenkiintoinen sosiologinen ilmiö.) Kotonani oli Jeesus, Buddha, parantavat yrtit ja ufosieppaukset samassa kirjahyllyssä, kaikki sulassa sovussa keskenään. Näin minulla ei ollut negatiivista ennakkoasennetta aihepiirin juttuja vastaan. Vaikka se saattoi kuulua kategoriaan “äidin rasittavat jutut”, en suhtautunut siihen vastenmielisyydellä.

VQ: Kuinka määrittelet “oudon asian”?

JK: Tällaista kirjaa tehdessä joutuu luonnollisesti tilille siitä, miksi siellä on tiettyjä asioita ja tietyt asiat puuttuvat. Minulla ei ollut mitään kovin selkeää kriteeriä, jonka perusteella olisin toisia juttuja sisällyttänyt ja toisia en. Halusin, että kirjan asiasanoissa olisi jotakin salaperäistä, yliluonnollista ja selittämätöntä hohdetta. Muistan kun itse teini-ikäisenä näin kuvia levitoivista fakiireista ja se tuntui niin kiehtovan oudolta ja jopa pelottavalta – sellaisen kokemuksen halusin kirjassa välittää. Viime kädessä se, mitä kirjaan tuli, perustui mutu-tuntumaan, siihen, milllaisia asiasanoja satuin löytämään ja siihen, että jossakin vaiheessa aika loppui kesken.

VQ: Mikä oli liian normaalia kirjaan laitettavaksi?

JK: Ylläoleva vastaus vastannee osin tähän kysymykseen. Eräs asiasana, jota harkitsin, oli riimut Ne jäivät kuitenkin pois siitä yksinkertaisesta syystä, että a) satuin keksimään sen melko myöhään, jolloin olin jo aika väsynyt b) riimuihin sinänsä ei liity mitään outoa, joskin sitä on käytetty monissa mystisissä perinteissä ja käytännöissä. Toisaalta, jos olisin keksinyt riimut työn alkumetreillä, kun innostusta ja voimaa riitti, olisin ehkä ottanut sen mukaan Toiseksi minulla oli suuria vaikeuksia sellaisten asiasanojen kanssa kuin astrologia ja horoskoopit. Ensinnäkin, nämä ovat aihealueita, joista on kirjoitettu kokonaisia kirjastoja. Toiseksi ne ovat kaikkien tuntemia ja siten “normaaleja”. Tavoitteeni oli kuitenkin saada kirjaan ainakin suurelle yleisölle uusia ja tuntemattomia outouksia, kuten Tansanian nauruepidemia, ja siksi astrologia herätti minussa suuria turhautumia. Hetken jo ajattelin, että ulkoistaisin sen kirjoitettavaksi jollekin muulle, mutta lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että esittelen ne vain hyvin ylimalkaisesti ja annan enemmän tilaa muille asiasanoille. Astrologia on muuten viimeisiä asiasanoja, jotka kirjaan kirjoitin. Kirjahan on ensyklopedia; koetin tehdä siitä resursseihin nähden mahdollisimman kattavan.

VQ: Miksi olet päätynyt ratkaisuun sekoittaa huijauksia, uskonnonfilosofiaa, uskomuksia ja mytologiaa samaan soppaan?

JK: Halusin kirjasta nimenmaisesti mahdollisimman rikkaan sillisalaatin. Halusin näyttää, miten rikas ja perinteikäs tämä kenttä on. Siinä mielestäni onnistuin. Huijaukset tulivat mukaan sitä kautta, että olin pitänyt Tiede-lehdessä sarjaa tieteellisistä huijauksista, joten ne oli minulla valmiina kirjoitettuna. Huijaukset kieltämättä tuntuivat menevän hieman aihepiiristä sivuun, mutta toisesta näkökulmasta ajatellen, monissa kirjan asiasanoissa on ainakin herätetty hujiauksen mahdollisuus, joten huijaus on kirjassa jatkuvasti toistuva teema. Jos tämä ei kuulosta hyvältä selitykseltä, voisin sanoa, että halusin huijaukset mukaan tuomaan makua sillisalaattiin. Ajatukseni oli, että tieteellisiä huijauksia ei kuitenkaan esitellä omina asiasanoina, vaan nostetaan erillisiin laatikoihin, ja näin pääosin tehtiinkin, mutta osa päätyi taitossa asiasanoiksi.

VQ: Mistä itse olet kaiken tämän outouden kentässä eniten kiinnostunut?

JK: Mielestäni edellisen vastauksen sillisalaatti kuvastaa hyvin omaa kiinnostustani. Olen hyvin kiinnostunut antropologiasta ja kansatieteestä, joten Tansanian nauruepidemian, tai kirjassa esitellyn tanssihulluuden kaltaiset joukkohysteriat olivat minulle kiinnostavinta antia. Lisäksi sivupersoonallisuushäiriön tarina on minusta huippu.

VQ: Mikä on suhteesi skeptikoihin ja skepsismiin?

JK: En ole Skepsiksen jäsen enkä oikein tunne ketään skeptikoita. Skeptikoita syytetään usein nipottajiksi, jotka vaalivat tosikkomaisesti tieteellisen maailmankatsomuksen ortodoksisuutta, mutta skeptikoita on paljon ja näkemyksiä ja asenteita on varmasti monenlaisia myös skeptikoiden joukossa. Tähän samaan hengenvetoon minun täytynee kertoa lyhyest, mikä on oma asenteeni yliluonnolliseen. Yksinkertaisesti: En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta heti kun joku sammuttaa valot, alan pelätä. Olen varmasti viimeinen ihminen, jonka saa houkutelluksi tunnettuun kummitustaloon, mutta silti ei, en usko.

VQ: Varsinkin Dean Radin on puhunut paljon tiedeyhteisössä vaikuttavista tabuista. Tiedetoimittajana sinulla on varmaan jonkinlainen kanta tiedeyhteisön harrastamaan tabuiluun paranormaaleja ilmiöitä ja paratieteellistä tutkimusta kohtaan?

JK: Olen kirjoittanut tieteestä rapiat kaksikymmentä vuotta ja voin sanoa, että yliluonnollisuuteen liityvät asiat ovat tulleet vastaan vain kerran. Kirjoitin tuolloin kantasoluista ja ihmisen kloonaamisesta, josta haavelilivat myös ufouskonto raelilaiset. Raelilaisuus löytyy myös ensyklopediasta ja on mielestäni sen kiintoisinta antia. Muistan, että innostuin raelilaisista valtavasti – en siksi, että olisin halunnut liittyä heihin, vaan sosiologisena ilmiönä. Siinä kiteytyi ajatus siitä, että ufot ovat uusia jumalia, mutta tämän lisäksi he onnistuivat sekoittamaan uskontoonsa sci-fiä, vapaata seksiä ja pornonäyttelijöitä Koko tarina on minusta uskomaton. Muutoin rajatietoon liittyvät kysymykset loistavat tästä tiedetoimittajan kentästä poissaolollaan. Tiedän ihmisiä, joita “hörhöily” ärsyttää suunnattomasti. Itsessäni se ei herätä ärsytystä, mikä voi liittyä yksinkertaisesti siihen, että olen perusluonteeltani utelias. Ehkä tämä poissaolo voidaan tulkita jonkinlaiseksi tabuksi, mutta se voi olla myös käytännöllistä; ihmisten kiinnostus on suuntautunut muihin asioihin. Viime kädessä tiedetoimittajat kirjoittavat niistä asioista, joita päätoimittajat ostavat tai tilaavat, joten silläkin on merkitystä.

VQ: Kuinka itse suhtaudut paranormaalien ilmiöiden tieteelliseen tutkimukseen?

JK: Minulla ei ole tähän mitään varsinaista kantaa. En seuraa alaa millään tavalla. Ylipäänsä suhtaudun tieteelliseenkin tutkimukseen seuraten M.A. Nummisen slogania “joka kymmenes vuosi tulee joku joka sanoo, miten asiat on”. Kun tieteelliset käsitykset muuttuvat, tiedetoimittajat raportoivat. Kymmenen vuotta sitten kaikki mediat pursusivat “itsekästä geeniä”. Missä nämä jutut nyt ovat?

VQ: Varsinaiset parapsykologiset tutkimukset vaikuttavat paljolti puuttuvan kirjasta, varsinkin uudemmat. Eivätkö parapsykologisen tunkimuksen arkipäivä, eli lähes huomaamattomien tilastollisten merkittävyyksien seulominen tuhansista testituloksista, ole tarpeeksi kiinnostavia mehukkaiden anekdoottien rinnalla?

Tämä on hyvä kysymys ja liittyy kirjan linjauksiin. Egon Friedell on sanonut, että mitä kauemmas historiaan jokin asia katoaa, sitä kirkkaamman ja salaperäisemmän hohteen se saa. Koska salaperäisyyden hohde oli se, mitä ajoin takaa, kirjan asiasanat ovat historiaan painottuneita. Hyvä esimerkki asiasanasta, jonka pudotin tuoreuden takia, oli implantti Implantti on toki kiehtova ja liittyy kaikenlaisiin sci-fi –fantasioihin, minkä vuoksi se oli hyvä ehdokas asiasanaksi. Kun kuitenkin tutkin sitä koskevia “tositarinoita” olin tunnistavinani merkkejä skitsofreniasta ja jostakin patologisesta. Voisi sanoa, että implantin fantastisuus muuttui traagiseksi. Vähintääkin se menetti salaperäisen hohteensa ja pudotin sen pois. Voin kuvitella, että viidensadan vuoden kuluttua nämäkin implanttitarinat hohtavat salaperäisemmin.

Kaiken oudon ensyklopediaa voi tilata Tajunnan verkkokaupasta.

Niemisen ote kabbalaan eroaa henkisen kasvun kirjallisuudessa totutuista kabbalatulkinnoista. Elämänpuuta ei nähdä ihmisen esoteerispsykologisena karttana ja reittinä kohti täydempää itseä, vaan Jumalan/luonnonvoimien ilmentyminä, toinen toistaan hienompien energioiden vertauskuvina, joiden läpi luomisvoima tihkuu meidän materialistiseen todellisuuteen asti. Tämä on luultavasti paljon lähempänä alkuperäisen kabbalan näkemystä Elämänpuun käyttötarkoituksista kuin nykyaikainen new age -viritteinen pyrkimys kohti eheämpää identiteettiä.

Elämänpuun sefiroiden lukuarvot toimivat usein jonkinlaisina avaimia tutkailtaessa juutalaisen perimätiedon unohdettuja arvoituksia. Niiden avulla avautuvat niin luomisen salaisuudet kuin Jumalan ominaisuudet.

Nieminen heittää mystiikan soppaan lihaisia sattumia tieteen rajamailta: kvanttifysiikasta ja astronomiasta. Nieminen ja hänen lainaamansa tutkijat ovat vakuuttuneita, että entisajan juutalaisilla viisailla oli paljon syvempää ja kauaskantoisempaa tietämystä universumin sähkömagneettisten ja kosmologisten lainalaisuuksien olemuksesta kuin nykytiedemiehillä. Esimerkiksi aaltohiukkasdualismi, aurinkokunnan planeettojen tarkat läpimitat, DNA ja kuolemanjälkeinen elämä ovat olleet selvää pässinlihaa juutalaisille oppineille. Näitä tietojaan he ovat sitten koodanneet parhaansa mukaan Genesiksen ensimmäisiin lukuihin ja muihin salaperäisiin teksteihin. Jossain vaiheessa koodiavaimet ovat hukkaantuneet, ja nykyään arvoitusten ratkominen on työn, tuskan ja tietokoneiden laskentatehon takana.

Tilastomatematiikkaa tuntemattomalle tulee auttamatta mieleen, että näinköhän näitä koodeja saa esiin mistä tahansa tekstistä kun kirjaimia tarpeeksi pyörittelee. Jos koodattuja sanojen lukuarvoja ei muuten tekstistä löydy, niin otetaan apuun kryptologiset kommervenkit, kuten vaikka kirjaimiston kääntäminen ympäri. Näin tuplataan mahdollisuudet oikean lukuarvon ilmaantumiselle. Kuitenkin osa väitteistä ja perusteluista tuntuvat järkiperäisiltä ja vakuuttavilta todisteilta siitä, että jotain on nyt jäänyt viralliselta historiankirjoitukselta huomaamatta. Esimerkiksi tiettyjen lukujen toistuvuus ja korrelaatio taivaankappaleiden etäisyyksiin ja halkaisijoihin puhuu selvää kieltä hämmästyttävän kehittyneestä astronomisesta tietämyksestä.

Välillä tuntuu että kirja jää itsetarkoitukselliseksi irrallisten omituisten teorioiden ja huomioiden esittelyksi. Kokonaisuus on kuitenkin antoisa. Se raottaa ovia kiehtoviin, vaihtoehtoisen historiankirjoituksen maailmoihin, joissa universumin suurimmat salaisuudet ovat aivankuin juuri hilkulla paljastua. Se kaiken selkeän järjestelmälliseksi tekevä palapelin pala on millä hetkellä hyvänsä loksahtamassa paikalleen. Tietenkään se ei loksahda, mutta jättää nälän tietää lisää. Tämä on juuri sitä tavaraa, joka tekee esoteerisesta symboliikasta ja historian arvoituksista mielenkiintoisia.

Kirjan voi hankkia vaikkapa Tajunnan kaupasta.

Edit: Nyt on saatu metaforinen Jeesus jälleen nostettua taivaaseen ja on koittanut arki ja pääosin normaalit hinnat. Laadukasta luettavaa kaupasta silti löytyy yhä.

Nick Mamatas: Move Under Ground.

Osallistuminen jälleen joko kommenttina tai mailitse: vonqlippoth (ät) tajunta.net.

Tässä ensimakua:

Vinkki: vapaamuurarisymboleista on näppärä lähteä liikkeelle.

Pistetään palkinnoksi edellisestä kilpailusta yli jäänyt mainio Salaseurojen käsikirja. Osallistumisaikaa tammikuun loppuun.

Eikun vaan rapsuttelemaan aivonystyröitä elokuvan pariin. Leffa on katsomisen arvoinen muutenkin, varsinkin siitä näkökulmasta, että se käsittelee jollain tasolla myös pääosanesittäjänsä Heath Ledgerin kuolemaa. Tarina joka on – Parnassuksen sanoin – romanssia, komediaa, tarina ennakoimattomasta kuolemasta.

Elokuvan kantavana symbolina toimii tarot-korttien Hirtetty. Gilliam kertoo haastattelussa huomanneensa vasta muutama kuukausi sitten, että Batman-elokuvassa Heath Ledgerin Jokeri-hahmo roikkuu viimeisessä kuvassaan pää alaspäin aivan kuin hahmo Hirtetty-kortissa…

Talvinen retki Pekka Ervastin haudalle eli tunnelmapala Hietaniemen hautausmaalta.

Elokuva on katsottavissa YLE Areenalla 25. päivään asti.

Lisäys: myös Prisma Studio käsittelee sähköyliherkkyyttä. Jakso katsottavissa 27. päivään asti.

Olen pyöritellyt ajatusta elokuvantekemisestä. Esoteerisen, initiatoorisen, okkuttisen elokuvan, tai mitä mystiseltä kalskahtavaa termiä haluaakaan käyttää. Olen pitkään ollut kiinnostunut harrastelijavoimin tehtävän elokuvan mahdollisuuksista ja vapauksista yhdistettynä ammattiosaamiseen. Hauskanpidon, intuitiivisen tekemisen ja hyvännäköisen lopputuloksen yhdistelmästä. Nyt siis yritän kasata jonkinlaista pientä ydinporukkaa kehittelemään ja puuhastelemaan tällaisen elokuvan parissa.

Vaatimuksena on tietenkin kiinnostus elokuvantekoon, mutta myös kiinnostus omituisiin, mystisiin ja taianomaisiin aiheisiin. Myös Pääkaupunkiseudulla asuminen olisi plussaa, jotta tekeminen käytännössä sujuisi liukkaasti. Se mitä tähän mennessä olen asiasta kelaillut, yhdistelisi vapaasti teemoja Alejandro Jodorowskyltä, The Invisiblesistä, Lynchiltä, burleskista, tarot-symboliikasta, salaliittoteorioista, kauhuelokuvasta, psykomaantieteestä ja sirkustaiteesta. Homma kulkee tällä hetkellä projektinimellä Helsinki Esoterica.

Kehotan kaikkia asiasta kiinnostuneita ottamaan pikaisesti yhteyttä, ja pistämään sanaa kiertämään. Mielellään hiljaa kuiskaten.

vonqlippoth(ät)tajunta.net

Olen pyöritellyt ajatusta elokuvantekemisestä. Esoteerisen, initiatoorisen, okkuttisen elokuvan, tai mitä mystiseltä kalskahtavaa termiä haluaakaan käyttää. Olen pitkään ollut kiinnostunut harrastelijavoimin tehtävän elokuvan mahdollisuuksista ja vapauksista yhdistettynä ammattiosaamiseen. Hauskanpidon, intuitiivisen tekemisen ja hyvännäköisen lopputuloksen yhdistelmästä. Nyt siis yritän kasata jonkinlaista pientä ydinporukkaa kehittelemään ja puuhastelemaan tällaisen elokuvan parissa.

Vaatimuksena on tietenkin kiinnostus elokuvantekoon, mutta myös kiinnostus omituisiin, mystisiin ja taianomaisiin aiheisiin. Myös Pääkaupunkiseudulla asuminen olisi plussaa, jotta tekeminen käytännössä sujuisi liukkaasti. Se mitä tähän mennessä olen asiasta kelaillut, yhdistelisi vapaasti teemoja Alejandro Jodorowskyltä, The Invisiblesistä, Lynchiltä, burleskista, tarot-symboliikasta, salaliittoteorioista, kauhuelokuvasta, psykomaantieteestä ja sirkustaiteesta. Homma kulkee tällä hetkellä projektinimellä Helsinki Esoterica.

Kehotan kaikkia asiasta kiinnostuneita ottamaan pikaisesti yhteyttä, ja pistämään sanaa kiertämään. Mielellään hiljaa kuiskaten.

vonqlippoth(ät)tajunta.net

Kirja suomennettiin jo joku aika sitten, mutta en ollut älyttömän innoissani sitä hankkimassa. Olin aiemmin lukenut muutamia Jodorowskyn kirjoittamia sarjakuvia, ja vaikka mies on kieltämättä nero suoltamaan herkullisia ideoita ja omintakeisia ratkaisuja tarinoiden hankaliin kiemuroihin, ovat itse tarinat jääneet hiukan puuduttaviksi ja tekstintäyteisiksi. Olin lähtenyt kapuamaan Jodorowsky-puuhun perse edellä. Aloitin Incalin spin-off-sarjasta The Metabarons, eeppisestä avaruusoopperasta, joka pelaa lähes pelkästään kreikkalaisen tragedian tarinakaavoilla. Toinen samaan universumiin (Jodoversumiin) sijoutettu tarinakokonaisuus Technopriests oli vielä turboahdetumpi ideamylly täynnä mystiikkaa, kulttuurikriittisiä piikkejä, herooista pousailua ja myyttisiä hahmoja. Juuri tuo henkilöiden ja kohtaloiden myyttiselle tasolle kohottaminen teki niistä varsin yksiulotteisia. Pelkästään kiperästä voitosta toiseen kiperään voittoon vaeltava sankari ja tarinan levottomat täyskäännökset eivät jaksaneet pitää kiinnostusta yllä loputtomiin. Pienissä osissa tuo olisi menetellyt, muttei toistasataa sivua käsittävinä jenkkialbumeina. Alkuperäiset ranskalaiset julkaisut ovatkin standardin mukaisia 52-sivuisia, ja siksi varmasti luettavampaa matskua.

Incal sen sijaan alkaa perinteikkäänä dekkariparodiana. Tulevaisuuden kaupunkikuilussa asuva resuinen R-luokan yksityisetsivä John Difool saa tehtävän salaperäiseltä ylimyskaunottarelta. Pian tarina kuitenkin muljahtaa ylifyysisille raiteille ja alkaa hengästyttävä kilpajuoksi halki 300-sivuisen tarinan aikaa ja jatkuvasti kasvavaa pimeyden mahtia vastaan, panoksena koko universumin inhimillinen elämä. Tarinan keskiössä pysyy vastahakoinen sankari Difool, joka antaa kosmisille tapahtumille jonkinlaisen inhimillisen vertailukohdan, ja luultavasti juuri siksi tarina pysyy kiinnostavana loppuun asti. Arkkityyppisiä hahmoja, mystisiä symboleja, komediaa, yhteiskuntakritiikkiä, toimintaa, seksiä, kaikkivoipaa rakkautta, fantastisia visioita ja maagista henkisyyttä ei kuitenkaan jää puuttumaan.

Aloitin tämän jutun viittauksella magiaan. Jodorowsky tosiaankin on tunnettu magiaa ja hengellisyyttä käsittelevistä töistään. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa Jodorowskyn työ klassisen Marseillen tarokkipakan restauroijana. Hän ja vanhaan kirjanpainaja-sukuun kuuluva Philippe Camoin päättivät palauttaa Marseillen tarokit, joita yleensäottaen pidetään vanhimpina säilyneinä korttimalleina, mahdollisimman lähelle alkuperäistä muotoaan. Tarkemmin voit lukea asiasta vaikkapa tuolta.

Tarokkiharrastus näkyy myös Incalissa. Tarinan henkilöt ja tapahtumat heijastelevat tarokkien hahmoja. Tarokit nähdään usein muodostavan yhtenäisen kokonaisuuden, henkisen kasvun polun ensimmäisestä numerottomasta “nollakortista”, Narrista, 22. korttiin, Maailmaan. Polku tulkitaan narrin matkana, jonka jokaisella askeleella hänellä on jotain opittavaa. Useissa pakoissa Narri kuvataan käyskentelemässä kallionkielekkeellä, joka kuvaa sitä tuntematonta, johon jokaisen henkiselle tielle lähtevän on uskallettava hypätä. Incalin narri, Difool, paiskataan kielekkeeltä alas heti ensimmäisellä sivulla.

Yhtä päivänselviä tarokkiviittauksia ei tarinassa juurikaan ole, mutta symbolien bongailu on varmasti mukavaa ajanvietettä monelle tarokkiharrastajalle.

Keskieuroopassa Marseillen tarokit ovat pitäneet pintansa englanninkielisissä maissa kovasti yleistyneiden Rider-Waite- ja Thoth-pakkojen kanssa. Nämä Edward Waiten ja Aleister Crowleyn jatkokehittelemät tarokit liittyvät vahvasti Golden Dawn -ryhmän rituaalimaagiseen perinteeseen. Golden Dawn on paljolti vastuussa länsimaisen okkultismin moderneista (GD perustettiin vuonna 1888) muodoista. Jodorowskyn maaginen näkemys on ilman Golden Dawnin ja rituaalimagian taakkaa. Pääasiassa englanninkieliseen esoteriikkaan pakotetuille tämä on kuin virkistävä tuulahdus ranskalaisen okkultismin vuosisataisesta historiasta. Selkeimmin maagisen ajattelun eron näkee Jodorowskyn Holy Mountain -elokuvasta. Elokuvan magia on täysin vapaa dogmaattisista rakenteista ja avoin oivallukselle ja mielikuvitukselle. Perusta on kuitenkin rakennettu ikivanhoista esoteerisista opeista, itämaisesta mystiikasta ja alkemiasta. Ytimessä on ajatus ihmisen mahdollisuudesta transformaatioon, heräämiseen.

Transformaatioon pyrkii myös Jodorowskin oma maaginen “systeemi”, psykomagia, joka yhdistää psykoanalyysia ja magiaa. Ritualistinen elementti on vahvasti läsnä, mutta täysin muovailtavana terapeuttisena työkaluna. Jodorowsky hakee jokaisen terapioitavan historiasta tai suvusta (systeemiin kuuluu vahva käsitys geneettisestä alitajunnasta) solmukohdat, jotka avataan suoraan alitajuntaa puhuttelevan symbolisen rituaalin avulla. Freudilaista, vuosien mittaiseksi venyvää spykoanalyyttista terapiaa ei tarvita. Eräässä haastattelussa Jodorowsky antaa muutaman esimerkin psykomagiasta: miehen, joka ei tullut tarpeeksi rakastetuksi perheensä osalta, vaan tunsi siskonsa saaneen kaiken rakkauden, tulee pukeutua siskokseen ja viedä häntä itseään kuvaava pikkupoika retkelle Disneylandiin. Naista, joka tuskailee taiteen tekemisen ja rahan ansaitsemisen välimaastossa, Jodorowsky ohjaa seuraavasti. Raha on aina maskuliininen, fallinen symboli. Naisen tulee löytää omanlaisensa, hyvä, luovuudesta kumpuava raha. Rituaaliksi Jodorowsky kehottaa naista asettamaan seitsemän kultapalan vaginaansa siksi aikaa kun hän maalaa.

Enspanjankielentaitoisille tiedoksi, Jodorowsky on kirjoittanut psykomagiasta myös kirjan.

Omien sanojensa mukaan Jodorowsky tekee initatoorista taidetta. Päinvastoin kuin Hitchcockin, Jodorowskyn ei ole tarkoitus rakentaa tarinansa kaavan mukaan. Tekijä ei ennakolta määrittele kohtia, jotka säpsäyttävät, kohtia jotka lataavat jännitystä tai tekevät onnelliseksi tai muutoin ohjaa katsojan tunteita. Jodorowskyn tarinoissa kokijat voivat tuntea mitä tuntevat. Jodorowskyn taiteen tarkoitus on vapauttaa kokija ulkopuolisten suostuttelijoiden orjuudesta ja näyttää näkymättömät todellisuuden muurit. Aito taide on tie transformaatioon.

Shoppaile Jodorowskyn kirjoja verkkokaupasta.