“Jos ei olisi kuolemaa, ei olisi myöskään uskontoja.” Näin minulle tokaisi eräs kollegani käytäessämme keskustelua uskontojen merkityksestä.
Tähän tarvitaan nyt kuppi kahvia ja suklaalevy. Ja sitten aloitetaan.
Katsoin eilen tv:stä tiededokumentin: Olenko normaali (http://areena.yle.fi/toista?id=1605227). Dokumentti käsitteli uskonnollisuutta ja sitä, miten valtaväestö reagoi voimakkaaseen uskonnollisuuteen – sekä mitä muotoja voimakas uskonnollisuus saa aikaan. Haastateltavana oli nunna, kadulla saarnaaja, karismaattinen jumalan voimalla parantaja, skitsofreenikko, kielillä puhuva kristillinen pappi sekä tiedemies. Haastattelijana toimi psykologi. Lyhyesti: nunna luostarissa on OK, mutta katusaarnaaja on selvästi hullu. Näin me ajattelemme.
Pohdittavana oli monia erilaisia kysymyksiä, mutta se mikä itseäni jäi mietityttämään, oli uskonnollisuuden ja sairauden suhde. Eli onko esimerkiksi skitsofreenikko sairas vai onko hän yhteydessä jonkinlaiseen henkimaailmaan. Ovatko skitsofreenikon kuulemat parikymmentä ilkeää ääntä oikeita henkiä vai ovatko ne kenties ääniä, jotka ovat joskus kuuluneet vaikka kasvattajille: äidille, isälle, isovanhemmille, sisaruksille, opettajille, koulutovereille ynnä muille.
Onko ihmisen mystinen, hengellinen kaipuu turvattomuuden tunnetta, mitä täyttämään tarvitaan varmuus eli uskonto elämän tarkoituksesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeenkin. Kenelle kaipuun täyttää toinen ihminen, lapset ja puoliso ja kenelle kaipuun täyttää vain jumala tai joku muu ulkopuolinen henkinen asia? Kenelle täyttyminen tulee itsen kautta ja sen kautta että hyväksyy itsensä sellaisen kuin on? Ja pohjautuuko kaikki tämä kuolemanpelkoon? Eli jos kuolemaa ei olisi, olisiko uskontojakaan?
Muutama vuosi sitten tapasin “entisen skitsofreenikon”. Hän kertoi saaneensa skitsofreenikon diagnoosin lääkkeineen, mutta hän lopulta jätti ne pois ja alkoi elää itsensä ja ääniensä kanssa. Hänen oman tulkintansa mukaan äänet kuuluivat hengille ja henkioppaille. Tätä kutsutaan siis newageripiireissä selväkuuloisuudeksi. Nainen oli kaikin puolin “normaali”. Ja aivan kuten dokumentin kahtakymmentä ääntä kuuleva mies kertoi; hän lakkasi käyttäytymästä kuin sairas.
Kulttuuriantropologiassa shamanismia on tutkittu jo kauan. Toisinaan shamaania on verrattu pappiin ja toisinaan shamanismi on nähty sairautena tai reaktiona vaikkapa arktisiin olosuhteisiin. 1960–70 luvulla shamanismin luultiin hävinneen, mikä johtui osittain Mircea Eliaden klassikoksi muodostuneen monografian Shamanism Archaic techniques of ecstasy (1964) informaatiosta.
Shamanismi-termin etymologinen perinne ajoittuu 1600-luvulle ja sanskritin kieleen, jossa sana šramana/šrama kääntyi Siperian tunguusinkielen kautta sanaksi šaman, joka tarkoittaa buddhalaista munkkia (Voigt 1984:14). Termi saksalaistui 1700-luvulla tutkimusten myötä termiksi Schaman ja Euroopassa vallinneiden noitavainojen aikaan (1450–1750) termin merkitys selitettiin sanoin: “A priest of a devil” – eli paholaispappi (Flaherty 1992:7,23). Antropologiassa termi otettiin myöhemmin käyttöön tarkoittamaan sellaisia henkilöitä, jolla on yliluonnollisia kykyjä.
Shamanismin ja sairauden suhdetta käsittelee myös todellisuuteen pohjautuva kirja, jonka luin muutama vuosi sitten. Kirjan nimeä en tähän hätään muista, mutta se sijoittuu venäläiseen psykiatriseen sairaalaan. Kirjan päähenkilö on nuori poika, joka on kuullut shamaanin kutsun ja joka tuomitaan skitsofreenikoksi. Terapeuttinsa ansiosta poika kuitenkin pääsee sairaalasta pois ja matkustaa vuorille toteuttamaan elämänkohtaloaan shamaanina – eli henkiparantajana.
Missä kohtaa yhteiskunta tällä hetkellä kulkee? Eilisessä dokumentissa uskonnollisuutta verrattiin edelleen psyykkiseen sairauteen, mistä ajatuksesta itse en välttämättä kovasti pidä. No ehkä taas kärjistän, mutta viestissä ainakin todettiin, että psyykkisesti epätasapainoiset ovat uskonnollisempia tai paremmin sanottuna henkisempiä kuin psyykkisesti tasapainoiset, materiaaliseen elämään tyytyväiset ihmiset jotka eivät juuri henkisyyttänsä pohdi. Miksi?
Käymäni tämänpäiväisen keskustelun pohjalta tuli esiin ajatus, että uskonto antaa selityksen maailmalle ja sen tapahtumille. Se mitä ei ymmärretä, tuottaa ahdistusta, joten sille etsitään selitys. Käytännössä ahdistusta siis aiheuttaa kaikki säännöt, joiden mukaan ihmiset eivät pysty käyttäytymään eli he tekevät “syntiä”. Ja sitten esimerkiksi katoliset käyvät tunnustamassa syntinsä kirkossa, joten heidän ei tarvitse mennä terapiaan tekemään samaa ja saamaan hyväksyntää. Katolisten jumala antaa kaiken anteeksi ja rakastaa.
Kaikki katoliset tosin eivät ole psyykkisesti epätasapainoisempia kuin luterilaiset – eli oikeastaan voitaisiin kyllä unohtaa ne sairaudet ja kysyä, miksi toiset ovat henkisempiä kuin toiset? Eli miksi toiset kelaa kuolemaa enemmän kuin toiset? Siksi että näille kelaajille tapahtuu kaikenlaista, mikä pakottaa etsimään elämän tarkoitusta? Elämän ja ihmisten raadollisuus käy sietämättömäksi ja uskosta haetaan selitystä ja jotakin parempaa kuin mitä fyysinen elämä on? Ehkä? Mutta voimakkaasti uskonnollisiin ihmisiin sisältyy varmasti muitakin kuin kolhittuja ihmisiä. Vai sisältyykö? Laulaja Sinitta kertoi, että oli tullut uskoon sen jälkeen kun oli ensin käynyt narkomaanielämän pohjalla. Matti Nykänenkin tuli uskoon. Ja vaikka ketä tuli uskoon vankilassa tai jossain muualla.
Huokaus. Kahvi on kylmää ja suklaa syöty. Eikä vastausta löydy.
Eli takaisin alkuperäiseen ajatukseen: Jos kuolemaa ei olisi, ei olisi uskontojakaan – vai olisko? Seuraavaksi pitää varmaan pohtia kuolemaa.
